Väitetään, että Suomessa terveydenhoito on maailman
huippuluokkaa. Kyynikkomaisteri ihmettelee, ketkä sitä sitten oikeastaan
saavat: Hoitotakuusta huolimatta poliklinikkajonot ovat laittoman pitkiä.
Monilla paikkakunnilla terveyskeskuksesta ei saa minkäänlaista aikaa yli
kuukauteen, joten päivystykset ruuhkautuvat tapauksista, jotka kuuluisi hoitaa
muualla. Niin yleis- kuin erikoislääkäritkin vähättelevät tai ihmettelevät
sormi suussa potilaiden vaivoja, kunnes hoito on myöhäistä tai ainakin
huomattavasti hankalampaa ja kalliimpaa. Asiointimaksut ovat kymmenessä
vuodessa tuplaantuneet, mutta palvelun paranemisena se ei tunnu. Hoito voi
joillain mittareilla ollakin laadukasta, mutta siihen pitäisi ensin päästä, mikä
ei niin yksinkertaista olekaan. Joskus tuntuu, että oikeaa hoitoa oikeaan
aikaan saavat vain ambulanssilla saapuvat hätätilapotilaat, synnyttäjät ja
jotkut syöpäpotilaat. Muista ei sitten tarvitsekaan välittää ja ihmisarvoisen
kohtelun voi unohtaa monin paikoin, jollei turvaudu yksityissektoriin. Todellinen
valinnanvapaus on vielä kaukainen haave.
Sairauspäivärahaa saa enimmillään 300 päivää eli noin
vuoden. Se on monia sairauksia, niiden selvittelyä, hoitoa ja kuntoutumista ajatellen
varsin lyhyt aika. Laki hoitotakuusta vaatii erikoissairaanhoitoa järjestämään
tarvittavan arviokäynnin ja tutkimukset kolmessa kuukaudessa lähetteen
saapumisesta ja tarpeelliseksi katsottu hoito on järjestettävä kuudessa
kuukaudessa. Vaikka lakia noudatettaisiinkin, kuluu lähetteestä helposti 9
kuukautta jo esimerkiksi leikkaukseen pääsyyn. Entäs toipumisaika, mahdolliset
komplikaatiot, useiden toimenpiteiden tarve…?
Näinkin sitä paitsi vain, jos lakia noudatetaan. Kyynikkomaisteri itse jonotti vuosien 2017–2018
välillä yhtä poliklinikkakäyntiä 7,5 kuukautta ja tällä hetkellä puolestaan on
takana yli 5 kuukautta toisessa jonossa, eikä ajasta tietoakaan. Kyse on eri
sairaanhoitopiireistä (valinnanvapautta kun on käytetty), mutta yhtä heikkoa on
taso kummassakin. Minkäs tekee, kun laillinen odotuaika ohittuu? Voi ottaa yhteyttä
potilasasiamieheen. Esimerkki 1: Potilasasiamiehelle lähetetystä sähköpostista
seurasi 1,5 kuukauden odotus ennen kuin minkäänlaista vastausta kuului. Sitten
mainittu henkilö soitti potilaan puolesta poliklinikalle, kyseli jonosta,
soitti taas potilaalle, kertoi käynnin arvioidun toteutumiskuukauden ja kehotti
laatimaan valituksen vasta toteutuneen käynnin jälkeen, mikäli siitäkin olisi
valittamista. Millään tavoin potilasasiamies ei siis edistänyt asiaa. Käynnistä
sitten lopulta löytyi muutakin valitettavaa kuin jonon pituus ja
palautepalveluun lähti kitkerähkö tekstinpätkä. Jonkin ajan kuluttua tuli
kirjeitse vastine osaston ylilääkäriltä: Leipääntynyt pahoittelu, jossa
todettiin jonon olevan ylipitkä lääkäripulan takia. Toista valituksen aihetta ei
edes otettu tosissaan. Esimerkkitapaus 2: Lähetteen jälkeen odotusajaksi
ilmoitettiin 3–5 kuukautta. Kun kolme kuukautta alkoi tulla täyteen ja
yksiköstä tiedusteli aikaa puhelimitse, tylynpuoleinen naisihminen tiuskaisi
jonon mitaksi nyt 5–6 kk. Oudosti toiminta siis vaikuttaa hidastuvan koko ajan.
Sähköpostiyhteys potilasasiamieheen johti vain ohjeeseen, kuinka voi laatia
muistutuksen. Tehdyn muistutuksen seurauksena saapui ylilääkärin kirjallinen
vastine: Hädin tuskin lattean pahoittelun sisältävä kirjelmä, joka vain totesi
yksikön tänä syksynä ”tilapäisesti” ruuhkautuneen ja jossa kautta rantain
syytettiin potilasta siitä, ettei tämä ollut ottanut vastaan kahta päivää
etukäteen tyrkytettyä peruutusaikaa (muun muassa koska samalle päivälle oli jo
edellisellä viikolla varattu yleislääkäriaika akuutin asian takia).
Lain mukaan sairaalan, joka ei hoitotakuuta määräajassa
pysty täyttämään, kuuluisi tarjota potilaalle mahdollisuus päästä joko toiseen
sairaalaan tai yksityissektorille. Lain valvonta on selvästi retuperällä, koska
jonot ovat helposti tuplamittaisia sallituista, eikä odottajalle vaihtoehtoa
tarjota. Tilanne on ilmeisesti siis sote-yhtymän kannalta sellainen, että
kiekkopaikalla voi pysäköidä moninkertaisesti yli sallitun ajan, koska
pysäköinninvalvontaa ei ole eikä siten pelkoa sakoista.
Kun pelkät poliklinikkajonot siis ovat tätä lajia, noin
vuoden sairauspäivärahakausi hujahtaa ohi ennen kuin mitään varsinaista hoitoa
on saanut; hyvä jos edes ensiarvioon päässyt. Jos äitiyspoliklinikat ja synnytysosastot
toimisivat yhtä tehottomasti, pitäisi raskaaksi hankkiutuminen suunnitella
ainakin vuotta etukäteen. Pohtia sopii myös, mitä hyötyä oikeastaan on
potilasasiamiehistä. Ohjeet muistutuksen tekemiseen, potilaan oikeudet ja muun
vastaavan tiedon löytää sote-yhtymien nettisivuiltakin. Potilasasiamiehellähän
on itse asiassa oma lehmä ojassa, koska palkan maksaa sairaanhoitopiiri. Vaan
nytpä kyynikkomaisteri paljastaa vinkin, jota sote-yhtymät eivät sivuilleen
laita: Jos hoitotakuu ei täyty, voi tehdä kantelun aluehallintovirastoon.
Toisin kuin sairaanhoitopiireille, jotka edelleen haluavat kaiken virallisen
(esim. muistutukset) viimevuosituhantiseen tapaan paperipostina, voi
aluehallintovirastolle lähettää viestin suojatulla sähköpostiyhteydellä.
Kun sairauspäivärahakausi loppuu, mutta sairaus/työkyvyttömyys
jatkuu, voi hakea määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä eli kuntoutustukea. Paha
vain, ettei sitä juuri kenellekään alle 60-vuotiaalle ainakaan fyysisen
sairauden takia myönnetä. Etuuskäsittelijä ja vakuutuslääkäri huolehtivat eläkelaitoksen,
eivät hakijan edusta. Niinpä yhdessä yössä tapahtuu paperilla ihmeparantuminen,
kun vuoden täysin työkyvyttömänä olleen toimintakyky on potilasta koskaan
tapaamattoman lääkärin mielestä yhtäkkiä tyydyttävä riittävän ansion
hankkimiseen. Eettiseltä kannalta vaikuttaa maallikkojärjellä ajateltuna varsin
arveluttavalta, että ”asiantuntijalääkäri” saa näin helposti jyrätä potilaan
oikeasti tuntevan kollegansa mielipiteen, jonka perusteella lausunto
työkyvyttömyydestä on laadittu. Potilaan omaa kuvausta kukaan tuskin edes
lukee, vaikka se hakemukseen kirjataankin.
Tiedossa on, että moni kuntoutustukea saava jää pysyvästi
työkyvyttömyyseläkkeelle. On myös niin, että työkyvyttömyyseläkkeistä valtaosa
myönnetään mielenterveyssyistä. Kyynikkomaisteri samaistuu Duodecim-lehdestä syksyllä
lukemaansa lääkäri Jussi Huttusen aihetta käsittelevään kolumniin, jossa arvovaltainen
asiantuntijakirjoittaja pitää syynä sitä, että fyysisesti sairaat lopulta
masentuvat hakemus- ja valituskierteessä. Ihan kuin itse pitkäaikaissairaus ei
jo lannistaisi, pitää järjestelmä vielä huolen siitä, että varmasti masentuu.
Maisteri epäilee, että näin vain luodaan monisairaita, jotka asianmukaisella
hoidolla, toipumisajalla ja myönnetyllä tuella voisivat parissa vuodessa jopa
toipua fyysisestä vaivastaan jotenkin työkykyisiksi, mutta kun sairauden
kärsimisen lisäksi joutuu kamppailemaan perustoimeentulostakin, voi
taisteluväsymys iskeä. Tuskin se fyysinen vaivakaan kunnolla paranee, jos koko
elämänhalu katoaa. Jossain on vikaa, kun järjestelmä tietoisesti pyrkii
vetämään ihmiseltä maton alta. Hiljattain uutisoitiin, että nuorista jo jopa
neljäsosa kärsii jostain mielenterveyden häiriöstä. Kuinkahan moni näistä
päätyykään vielä työkyvyttömyyseläkkeelle? Pian ei löydy enää eläkkeille
maksajia, eikä mikään määrä mielenterveyskampanjoita riitä, kun fyysisesti
sairaidenkin keskeneräinen toipuminen kyseenalaistetaan mielenterveyden
kustannuksella. Säästöä haetaan, mutta kallimmaksi tulee loppujen lopuksi.
Jos sattuu olemaan ennen sairastumista työtön, joutuu sairauden
pitkittyessä taas työttymyyspäivärahalle eli siitä vaan aktiivimallia
täyttämään, vaikka jo kotoa poistuminen olisi vaikeaa syystä tai toisesta. Ei
terve ruumis työtä kaipaa, toteaa vanha sananlasku, mutta sairaidenko nyt
pitäisi saada Suomi nousuun? Työkyvyttömän tai osatyökykyisen onkin helppo (huomaa
ironia) kilpailla avoimista paikoista terveiden työttömien kanssa, kun avoimia
paikkoja on edelleen osapuilleen yksi neljää työtöntä kohti. Viimeistään tässä
kilpailuasetelmassa alkaa vahvaluontoisempikin työkyvytön lannistua.
Koska sairauspäiväraha ei ole työmarkkinatukea kuin muutaman
euron suurempi, olisi kohtuullista jo inhimillisen kärsimyksen hillitsemiseksi,
että sairas oman lääkärin lausunnon perusteella hyväksyttäisiin edelleen
työkyvyttömäksi myös 300 päivän jälkeen. Järkevää olisi siis venyttää
sairauspäivärahan enimmäisaika esimerkiksi viiteen vuoteen, koska jollei siinä
ajassa ole parantunut, lienee syytä myöntää tosiasiat ja työkyvyttömyyseläke. Niin
ikään työttömien ja työkyvyttömien kiusaamisen sijaan huomio kannattaisi
kiinnittää sairaanhoitopiireihin, jotka eivät laissa toiminnalleen määriteltyjä
raameja noudata. Vaan milläpä sairaat ja työttömät mieltään osoittaisivat, kun
eivät voi lakkoonkaan mennä.
