Hectorin Helsinki

Perinteinen Suomi-rock on tunnetusti varsin maakunnallinen, ei pääkaupunkikeskeinen ilmiö. Tällä kentällä Helsingissä syntynyt ja jo yli 70-vuotisen ikänsä asunut Hector on säännön vahvistava poikkeus. Kotikaupunki välähtelee Hectorin laulujen teksteissä varsin tiuhaan, joskaan ei aivan niin huomattavana aiheena kuin Tampere Juice Leskisen tuotannossa (huvittavaa sinänsä, Juice kun ei ollut manselaissyntyinen); silti monista Hectorin kappaleistakin kuvastuu tietty topofilia eli kiintymys paikkaan. Kaikkia Hectorin Helsinki-viittauksia allekirjoittaneen olisi tähän mahdoton koota ilman syvällistä perehtymistä paitsi lauluntekijän laajaan tuotantoon myös pääkaupungin maantieteeseen ja hieman paikalliseen slangiinkin, mutta huolimatta siitä, että tulen kehä III:n ulkopuolelta enkä koskaan ole Helsingissä asunut, katson voivani tarkastella ainakin niitä Hectorin lauluja, joiden keskeisenä osana esiintyy helsinkiläisyys tai Helsinki tapahtumapaikkana. Tämä on yksi ympäristökeskeisen musiikintutkimuksen eli ekomusikologian lähestymistapa.

Aion nyt siis tarkastella, kuinka helsinkiläisyys välittyy Hectorin kirjoittamista ja itse esittämistä kappaleista eli millainen kuva maamme pääkaupungista rakentuu niiden perusteella. Helsingin eri kaupunginosia ja kadunnimiä vilahtelee Hectorin lyriikoissa varsin usein: Esimerkiksi kappaleessa Coctail-sukupolven Satyricon (1974) ”Mannerheimintiellä on automiesten aivot jäässä”, laulussa Krokotiili pois Niilistä (1982) ”en enää landaa Skattan kärkeen, en hysteriaan Aleksin”, mutta koko laulun temaattinen keskittyminen Helsinkiin eli paikallisten kielellä Stadiin on harvinaisempaa. Näitä varsinaisia Helsinki-aiheisia lauluja näkemykselläni ovat Pinnallista elämää (1987), Nukkuva Stadi (1992) Stadille (2004) ja Hectorin yhdessä Kapasiteettiyksikkö-yhtyeen kanssa esittämä Tää on mun Stadi (2002). Tavallaan myös käännöskappale Vanhan kirkon puisto (1977) sijoittuu nimensä puolesta Helsinkiin, mutta mielestäni viittaus ei ole niin oleellinen, että kyseessä olisi varsinaisesti Helsinki-aiheinen laulu; kertosäkeistössä sanoilla ”nyt vanhan kirkon puiston hämärään ensilumen laskeutuvan nään” maalaillaan maisemaa menetetystä rakkaudesta ennemmin kuin kuvataan konkreettista paikkaa. Niin ikään nimestään huolimatta laulu Snadi kundi Stadista (1976) ei kerro Helsingistä vaan lomasta maalla, toisaalta taas kappaleessa Pinnallista elämää Helsinki on niin olennaisessa osassa, että katson sen kuuluvaksi Hectorin Helsinki-aiheisiin lauluihin. Siten määrittelen kappaleet Pinnallista elämää, Nukkuva Stadi, Stadille ja Tää on mun Stadi keskeisiksi tarkastelukohteiksi tässä tekstissä.

Pinnallista elämää kritisoi alkusanoistaan lähtien kulutusyhteiskunnan elämäntavan tyhjyyttä ja pintapuolisuutta kuten muotia ja vartaloihannetta. Laulun kertoja tuntee vieraantuneensa kaupallisuuden maailmassa kysyen ihmetellen ja hieman jopa syyttäen, onko Suomi siirtynyt jäljittelemään New Yorkin pintakiiltoa: ”Helsinki, Stadini, onko muka jotain Nykkiä?” Hänen kotikaupunkinsa tuntuu siis menettäneen oman luonteensa niin, että vaikuttaa kertojalle vieraalta. Kappaleen keinotekoinen syntetisaattorisoundi kuvastaa aikansa muotia, mutta myös vieraantumisen tuntoja ja inhimillisyydestä erkaantumista.1980-luvulla Helsinkiin visioitiin suuren maailman, esimerkiksi Lontoon ja New Yorkin, mallin mukaista business cityä, mitä kertoja tuntuu intensiivisemmässä, vauhdikkaammalta tuntuvassa B-taitteessa kritisoivan: ”Mä olen täällä syntynyt ja Hietaniemen skrubuun jään, mut ehdin vielä tätä ihmettelemään, että vieraat kundit nää väsää tänne hölmölää ja jättää jäljet, joita ei voi hävittää.” Kertoja on siis syntyperäinen helsinkiläinen, joka uskoo tulevansa myös haudatuksi Helsingin ehkä tunnetuimmalle hautausmaalle. Hän kuitenkin pelkää, että vielä hänen eläessään kaupunki muuttuu peruuttamattomasti ”hölmöläksi”. City-käsitettä toistellaan B-taitteen jälkipuolessa, jonka myös C-taitteeksi voisi mieltää, kriittisen tarkastelevaan sävyyn: ”City noin, city näin, ihannoin cityäin, titityy, City myy…” Laulajan äänensävy on erityisen ironinen näissä kahdessa C-taitteessa, mitä nälvivä toistelu ja ”titityyn” tapainen nonsense-retoriikka korostavat. Kertojan esittelemä ydinongelma vaikuttaa olevan kaupungin asukkaiden eli ihmisten unohtaminen ja syrjäyttäminen globaalin markkinatalouden tieltä, mahdollisesti myös maiseman muuttuminen ja vanhojen rakennusten tuhoaminen. City-ideologiaa kritisoidaan samaisen Nuku idiootti –albumin nimikkoraidallakin: ”Olet luopunut ja juopunut vain City-kulttuurista.” Kysymys ei siis ole itse Helsingin perusluonteen negatiivisesta arvostelusta, vaan pelkona on se, että vallanpitäjät hankkeillaan pilaavat kaupungin. Pinnallista elämää kuulostaa ajankohtaiselta nykypäivänäkin: ”Nyt vapaa-aikaan satsataan, tyhjänmyyjää kuunnellaan, ja työttömillähän on aikaa ostoksiin. Mut kukas heitä sponsorois, balanssia peukalois, kun Forumilla törmätä voi leijoniin?” Kiky-sopimuksesta ja näennäistyöllistämistoimista huolimatta verotulot ja ostovoima eivät ole kasvaneet, joten niillä, joilla ostoksilla pyörimiseen olisi aikaa, ei ole siihen varaa. Ongelma ei kosketa pelkästään pääkaupunkia, vaan tämä hölmölä on koko 2010-luvun Suomi.

Onnellisemmissa tunnelmissa ollaan lauluissa Nukkuva stadi ja Stadille, joista ensinmainittu edustaa lähinnä reipasta power popia, jälkimmäisen puolestaan mieltää hempeäksi balladiksi. Molemmissa kertoja kävelee pitkin Helsinkiä ja kuvailee näkemäänsä kuulijalle keskittyen lähinnä positiivisiin puoliin. Nukkuvassa Stadissa yökyöpeli päähenkilö kuljeskelee kaupunginosasta toiseen vuoden ympäri nimenomaan öiseen aikaan. Kappaleen nimestä huolimatta koko kaupunki ei nuku, vaan kertoja kohtaa erilaisia ihmisiä ja ilmiöitä retkillään. Säkeistöjen lyhyttä lopetusfraasia voi halutessaan kertosäkeistöksikin kutsua: ”Kai rakastua saan vielä Stadiin nukkuvaan?” Pyyntö on osoitettu kotiin jääneelle puolisolle, jolta kertoja pyytää lupaa jakaa rakkautensa myös öisen kaupungin kanssa. Laulajan sävy on iloinen, joten suuremmasta mustasukkaisuudesta ei vaikuta olevan pelkoa – puoliso on ilmeisimminkin ymmärtäväinen, vaikkei toisen kummallisuuksia tajuakaan, kuten C-taitteesta ilmenee: ”Et ehkä ymmärtää voi sitä milloinkaan, mies miksi taksitolppaa tanssittaa”. Taksitolpan tanssittamisen lisäksi laulussa muun muassa kuljetaan pitkin Esplanadia, käydään Töölöntorin grillillä, jututetaan niin Eino Leinon patsasta kuin lehdenjakajaa sekä katsellaan juhlivia nuoria naisia. Nukkuva Stadi on kauttaaltaan iloluonteinen ylistyslaulu kotikaupungille – sohjoinen sää ei haittaa, eikä varjopuolia tässä laulussa mainita.

Stadille on hempeä, hidas rock-balladi muodoltaankin yksinkertaisessa säkeistö–kertosäkeistö-rakenteessa; soundia leimaavat huilu ja akustinen kitara. Kertojan rakkauden kohde ja runojen inspiraatio, jolle laulu on omistettu, on siis itse Helsinki. Tämä käy ilmi heti laulun ensisanoista: ”Mitä puhuvat vieraat rakkaastani? Erämaaksi ne moukat kutsuvat tätä Stadia ainokaista, jossa synnyin ja kasvoin joka solullani.” Vasta laulun lopulla esiintyvä, toistettuna kuultava kertosäkeistö (oikeastaan B2-taite) paljastaa oleellisen: ”Niin rakastan sinua, kanssasi lähden taas iltakävelylle, kun hopeinen syyssade levittää viuhkansa peltikattojen ylle.” Sanoituksessa ei mainita yksittäisiä kaupunginosia, mutta jokaiseen vuodenaikaan kaupungissa tuntuu liittyvän positiivisia puolia. Kuvailu maalataan lavealla pensselillä, mikä tehnee laulusta samaistuttavamman muillekin kotiseuturakkaille helsinkiläisille. Teksti on kuitenkin yleiskieltä, ei paikallisväritteistä slangia. Kertoja ei suuremmin perustele kiintymystään, mutta kysehän on tunne-, eikä järkiasiasta ja jokaisella on oikeus kotiseuturakkauteen. Stadille on kokonaisuudessaan varsin puhdaspiirteinen, vilpitön oodi Helsingille.

Tää on mun Stadi yhdistää aikansa nuorisoräpin ja Hectorin perinteisemmän tyylin. Kolmihenkinen Kapasiteettiyksikkö vastaa A-taitteista, Hector puolestaan B-osista. Erityisesti A-taitteissa stadin slangi ja lukuisat anglismit eivät kokonaisuudessaan aukea ainakaan täysin yksiselitteisesti ulkopaikkakuntalaiselle monenkaan kuuntelukerran jälkeen, mutta tekstin ydinajatus sentään käy ilmi: Joukko edelleen nuorelta kuulostavia kertojia muistelee varhaisnuoruuttaan Helsingissä. Tekstissä vilahtaa maininta vuodesta 1995 ja kappale on ilmestynyt vuonna 2002, joten lyriikoissa kyse on vielä lähihistoriasta. Kolmikko sanailee rennossa keskustelussa; yksi on kulloinkin suunvuorossa, kun toiset äännähtelevät ja heittelevät väliin kommentteja tuttavallisessa hengessä. Kasvuvuosiin on sisältynyt myymälävarkauksia ja puistoissa juopottelua, mutta myös urheiluharrastuksia, ensirakkauksia ja ystävyyksiä.

B-taitteiden kertojanäänenä toimii Hector. Laulutyyli ei enää ole nuoren polven puhelaulua, vaan perinteisempää, lyyrisen melodista linjaa. Sanoituksistakin ymmärtää, että tämä kertoja edustaa eri sukupolvea kuin muu kolmikko: ”Vanhan hipin” radikaali nuoruus on jo kaukana takana ja ”spugejengistä” eli alkoholistiporukasta tunnistaa jokaisen ikätoverin, mikä paljastaa, että ainakin valtaosa elämästä on eletty samassa kaupungissa; jos kertoja itse olisi ”spuge”, hän luultavasti tuntisi muutkin kuin ikäisensä. Samalla mieleen tulee, että osa A-taitteen varhaisnuorista puistojuopottelijoita jää säälittävästi siihen elämänvaiheeseen koko iäkseen. Jos B-kertoja eli nuoruusvuosiaan hippikaudella eli 1960-luvulla, ikäeroa A-kolmikkoon kertyy ainakin kokonaisen sukupolven verran.

Teksti suorastaan vilisee Helsingin kaupunginosia: Malminkartano, Kaivopuisto, Töölö, Herttoniemi… ”Koko Stadi on rakas. Niin monii muistoi, niin monii mestoi, tääl on pyöritty siit ku oltiin penskoi”, lausuu kertoja A2-taitteessa. Tässä tuntuu olevan koko laulun perusajatus: Rakkaus Helsinkiin. Vanhempi B-kertoja on juuri se, joka laulaa otsikon ”Tää on mun Stadi” ja mainitsee myös erityisen ”Stadi-fiiliksen”. Stadi kuuluu siis yhtä lailla kaikille; sama rakkaus kotikaupunkiin  yhdistää eri sukupolvet samoin kuin paikallinen slangikin. Tunnelma on nostalginen, sentimentaalinen, jossain määrin jopa melankolinen.

Hectorin Helsinkiä käsittelevien laulujen kertojille Stadi on rakas kotikaupunki, jonka viehätystä eivät pilaa sääolot tai raitiovaunujen kolina; sen sijaan kritiikin kohteeksi joutuvat ne, jotka yrittävät hyväksikäyttää kaupunkia ja muuttaa ”snadin metropolin” pelkäksi business centeriksi. Harvat viittaukset kaipuuseen pois kaupungista löytyvät esimerkiksi kappaleista Krokotiili pois Niilistä, jonka melko surrealistisessa sanoituksessa kertoja lausuu ”oon kyllästynyt kivenkoloon ja näihin kvasifiiliksiin, asfalttiin ja pahaan oloon” haluten vaihtaa Katajanokan ja Aleksanterinkadun ”hysterian” loikoiluun Niilin rannalla ja krokotiilin pyydystämiseen, ja laulusta Snadi kundi Stadista, jossa laulaja kertoo maaseutulomastaan perustellen matkan sanoin ”irti tahdoin hetkeks asfaltista”. Enimmäkseen suhde Helsinkiin näyttäytyy siis kiintymyksenä, joskus onnellisena, toisinaan melankolisena. Laulujen kertojia ei pidä yleistää lauluntekijän todelliseen persoonaan, mutta sanoituksiin melko varmasti on vaikuttanut Hectorin syntyperäinen helsinkiläisyys. Toiselta paikkakunnalta muuttanut uushelsinkiläinen tai työn takia pääkaupungissa tiheästi pendelöivä saattaisi kirjoittaa Helsingistä tyystin toisenlaista tekstiä.

Joulutunnelmia Hectorin tapaan

Levyarvio. Hectorin joululevy (2018).

Juuri ilmestynyt Hectorin joululevy kantaa mielikuvituksettomuudessaan melko sarkastista nimeä Hectorin joululevy. Vaan ei nimi albumia pahenna – kahdeksaan kappaleeseen mahtuu runsaasti uusia tulkintoja ja ajatuksia. Avausraita, Hectorin uutta omaa käsialaa edustava Kotiin aattoillaksi ammentaa samasta aihepiiristä kuin Chris Rean esittämänä tunnettu Driving Home for Christmas; pirteässä laulussa hyväntuulinen kertoja ajaa pohjoisesta kotiin jouluksi. Menevässä, myönteisessä kappaleessa olisi ainesta tämän joulun listahitiksi.

Toinen kappale Jouluinen tarina on perinnesävelmän suomennos. Siinä tunnelma on harras ja joulu valkoinen, on aika hiljentyä. Sanoituksessa viitataan jouluevankeliumiin ilman havaittavaa kritiikkiä, mikä tuntuu uskontokriittiseltä vaikuttavan Hectorin tuotannossa erikoiselta. Rauhaa ja hyvää tahtoa peräänkuulutetaan myös kuudennessa kappaleessa Joulurauhaa ja sitä seuraavassa laulussa Armo, rauha, rakkaus. Näissä kappaleissa muistutetaan, että rauha on ihmisistä itsestään kiinni. Vuoden päättyminen tekee tietä tulevalle. Muutoin laulut eivät kertakuulemalta juuri jää mieleen.

Yhteiskuntakriittiseltä artistilta sopii odottaa kantaaottavuutta myös joululevyllä ja sitä saadaankin albumin neljännessä ja viidennessä kappaleessa: Jouluyö, juhlayö (Uutiskatsaus) esittää kyllä tutun hartaan joululaulun konventionaaliseen tapaan (laulajana Mortti Koskelin), mutta samaan aikaan taustalla Hectorin esittämä uutistenlukija latelee vanhanaikaisen radiovastaanottimen kohinan ja vinkunan takaa ajankohtaisaiheita, joissa muun muassa Donald Trump kukkoilee, kahdeksanvuotisessa sodassa on kuollut puoli miljoonaa ihmistä ja Helsingissä vanhus on maannut asunnossaan viikon kuolleena. Niin ikään perinteiseen sävelmään sanoitetussa laulussa Tää ei oo se joulu yksinäinen lapsi makaa viluissaan seimessä raunion varjossa, ohjuksia sataa ja valkoinen joulu on tuhkaa haudoilla, ei lunta. Näiden kahden kappaleen pureva kritiikki on tuttua Hectoria. Niissä muistutetaan, että joulunakin maailma on täynnä kärsimystä, sotaa ja yksinäisyyttä. Tää ei oo se joulu ei todellakaan ole se joulu, josta samalla sävelellä lauletaan John Lennonin vuonna 1972 sanoittamassa Happy Xmas (War is over) – sota ei ole ohi vieläkään.

Mukavampia tunnelmia kuullaan vielä kolmannessa ja kahdeksannessa eli viimeisessä kappaleessa. Joululaulu Finnmarkenissa on uusintalevytys Hectorin omalla Ruusuportti-albumilla (1980) ilmestyneestä, Hectorin ja Tommy Tabermanin kääntämästä Dan Anderssonin tekstistä. Uusi versio kuulostaa alkuperäistä reippaammalta, vaikka kesto on 3 sekunnin tarkkuudella sama. Iloista tunnelmaa kappaleeseen tuo irlantilaissoundi, joka vahvistaa sanoituksen henkeä; kyseessähän on oikeastaan juomalaulu, jossa nostetaan tuopit elämälle kaikkine puolineen. Albumin päätös Me käymme joulun viettohon on instrumentaaliversio, jossa Hector itse soittaa soolona rautalankakitaraa oman uransa taustaa kunnioittaen. Mielenkiintoiseksi kappaleen tekee se, ettei Hector ole pitkän uransa aikana levyttänyt montaakaan instrumentaalikappaletta: Hectorock-albumilla (1974) kuullaan 1962/Oodi varjoille, jota ovat myöhemmin 1980–1990-luvuilla seuranneet single-julkaisut Bom-bau-bau, Jouluemankenkuli ja Hassu kävely – harvinaista herkkua siis, joskin tulkintana melko perinteinen.

Hectorin joululevy on Hectorin itsensä kuuloinen ja tätä päivää. Aloitus ja lopetus ovat lempeitä, purevampi aines sijoittuu niiden väliin. Albumi antaa jotain uutta jo niin puhkikulutettuun joululaulugenreen. Joulu mainitaan Hectorin tuotannossa aina silloin tällöin, kuten vanhassa tekstissäni Joulutematiikka Hectorin lauluissa tuon esiin. Siksikin oli jo korkea aika Hectorin julkaista oma joululevynsä.