Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 15.2.2018.
Michal Nesterowich, kapellimestari. Augustin Hadelich, viulu. Kilar – Bernstein
– Tsaikovski.
Konsertin alkajaisiksi tutustuttiin Suomen-ensiesityksensä näin
saaneeseen, puolalaisen Wojciech Kilarin säveltämään joesta ja vuoristoalueesta
nimensä saaneeseen sinfoniseen runoon Orawa.
Jousiorkesterille kirjoitetussa kolmitaitteisessa teoksessa yksinkertaisen
pääteeman esittelee ykkösviulu, jonka antamaa aihetta toistetaan lähes
loputtomiin sen kasvaessa ja kehittyessä pienin askelin. Minimalistisen musiikillisen
aineksen teki esityksessä kuitenkin mielenkiintoiseksi orkesterin eläväinen
soundi. Toisessa taitteessa esiin nousee omapäinen soolosello, joka
vakavailmeisyydessään on kuin muuten hilpeiden tanssiaisten seinäruusu.
Viimeisessä taitteessa palataan alun teeman kieputteluun, mutta nyt sävyt ovat
tummempia, aikuisempia, kerrostuneempia, kaikkineen enemmän elämää ja
ristiriitoja kokeneita. Musiikillisen kudoksen monisäikeisyys hahmottuu selvänä
loppuhuipennuksen lähestyessä, kun pääteema vuorottelee lennossa hurjan,
kuohuvan pyörteen kanssa. Loppu on räväkkä. Säveltäjä itse pitää teosta
parhaimpanaan ja sitä myös esitetään maailmalla eniten hänen tuotannostaan. Orawa on kyllä omalla tavallaan kiehtova,
mutta toisaalta tuntuu ajatuksena hieman lannistavalta, jos se tosiaan edustaa
tekijänsä parhaimmistoa.
Perinteisen konserton sijaan kuultin tällä kertaa Leonard
Bernsteinin Serenadi, jonka
viulusooloja saapui Stadivariuksellaan tulkitsemaan Augustin Hadelich. Viisiosaisen
teoksen inspiraatio kumpusi säveltäjän itsensä mukaan Platonin Pidot-dialogista. Ensimmäinen osa Faidros – Pausanias alkaa suoraan
viipyilevästi heruttavalla, lyyrisen romanttisella viulusoololla, jonka rauhaa
häiritsi allekirjoittaneen mielestä vain viulun turhan terävä, vingahteleva
sävy. Yhtäkkisen taitoksen jälkeen musiikista astuu esiin aivan toinen tyyppi,
lennokkaan hilpeä sangviinikko. Lyömäsoittimien innovatiivisesta käytöstä
kudoksessa ja viulun iloisesta hypähtelystä kuvastuu hyvä huumorintaju. Toinen
osa Aristofanes voisi toimia
sinfonisena runona jo sellaisenaan – musiikissa palataan romantiikan ajan
mystiseen luontoestetiikkaan, jossa maasto polveilee ja kumpuilee
auringonsäteiden kimmeltäessä kasteessa ja lampien pinnoilla. Lyhyt kolmas osa Eryksimakhos taas vaikuttaa
ärhäkkyydessään haastavan riitaa ja nälvivän kuulijaa.
Neljäs osa Agathon
soi samettisen sileänä, painokkaana ja arvokkaana. Kudos tihenee vähitellen,
aaltoilu jyrkkenee ja musiikki etenee sitkeästi kohti pateettista huippuaan,
kun se yllättäen rysähtääkin alas. Siitä seuraa viulun soolokadenssi, joka
tuntuu vasta valmistautuvan siihen, mihin se ei lopultakaan kykene yksin.
Orkesterin tullessa mukaan musiikki nousee pehmeästi siivilleen ja liitää
hieman surumielisenä muun yläpuolelle sulaen lopulta anteeksiantoon maailmaa
kohtaan; tässä harpun unenomaiset helähdykset edesauttavat mielikuvan syntyä.
Finaaliosassa Sokrates – Alkibiades
musiikki vyöryy suurena massana pitkälinjaisella vakavuudella, joka tuo
hetkittäin mieleen Mahlerin viidennen sinfonian paatoksen. Sitten sooloviulu
keskustelee sellon kanssa; dialogissa on varovaisuutta ja kipeitä tunteita.
Äkkiräsähdyksellä puhkeaa riita, jota orkesteri ryntää edesauttamaan; tyyli
vaihtuu mahleriaanisesta sostakovitsmaiseen kiivaaseen lyömäsoitinten
päristelyyn ja paukutteluun. Lopulta päästään jonkinlaiseen sovintoon, tai ainakin
vaihtelevasta retoriikasta kuuluu hilpeä itsevarmuus ja riemu.
Innostuneen yleisön aplodeerattua solistin lavalle useampaan
kertaan tämä esitti vielä ylimääräisenä numerona Paganinin kapriisin numero 21.
Pieneen, ajoittain Vivaldi-vaikutteiseen kappaleeseen mahtui runsaasti taitavaa
tulkintaa ja tekniikkaa – jousi hyppeli keveästi ja sormet liikkuivat
vikkelästi otelaudalla. Musiikin myötä ajatukset siirtyivät historiallisen, eteläeurooppalaisen
suurkaupungin tunnelmiin katukahviloineen ja suihkulähteineen.
Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Tsaikovskin viides
sinfonia, jonka erikoisuus on, että kaikki neljä osaa rakentuvat saman
pääteeman ympärille. Säveltäjän mukaan teema esittää ”täydellisen alistumisen
kohtalon edessä”. Ensimmäinen osa alkaa puupuhallinten esitellessä teeman
surullisen kauniisti, lähes ylimaallisen mystisesti. Tummista sävyistä
huolimatta musiikki tuntuu ajattomalta ja lohdulliselta; siitä henkii
hienovarainen kunnioitus elämää kohtaan. Sitten musiikki pyörähtää vauhdilla
liikkeelle, tempautuu maailman myrskyyn ja kaiken ajallisuuteen. Kiireestä
huolimatta soinnissa on iloakin, mutta positiivisuus karisee loppua
lähestyttäessä – toivo sammuu hiljaisen murinan säestyksellä. Toinen osa jatkaa
siitä, mihin ensimmäinen jäi; musiikista välittyy masennus ja epätoivo. Herkkä
käyrätorvisoolo haaveilee paremmasta, mutta ote jää hieman haparoivaksi. Silti
se toimii muistutuksena, että aina saa edes unelmoida, vaikka todellisuus
raastaa ankarana. Osan loppuhuipennus soi muhkean järeänä herättäen pohdintoja:
Se ei tunnu sen enempää voitolta kuin tuholtakaan. Mitä se siis tarkoittaa?
Kolmijakoinen kolmas osa keinuu aistillisen hivelevänä ja
paisuu elämän suureksi rakkaudeksi. Edessä on kuitenkin rankka konflikti, jonka
jälkeisessä hiljaisuudessa kootaan palaset ja jatketaan kaikesta huolimatta.
Seuraa uusi nousu, askel kevenee taas tanssiin, joka muuttuu kiireiseksi
ravaamiseksi oravanpyörässä. Arjen rankassa rytinässä on kuitenkin kevyempiäkin
hetkiä. Sen sijaan neljännen osan alussa ei arkisuudesta ole tietoakaan:
Musiikki soi jylhän painokkaana todeten ja alleviivaten omaa suuruuttaan.
Orkesterista nousee myräkkä uhkaavana jyristen, mutta välissä häilähtää jälleen
kevennyksiä. Mukana voi kuulla voitonriemua, vaikka kudoksen massiivisuudesta
voi päätellä taistelun olevan vielä käynnissä ja muuttuvan hetki hetkeltä
aggressiivisemmaksi. Päätös on voitonparaati, josta ei voi erehtyä.
Nesterowich johti lahtelaisia kautta konsertin linjan
oikeinkin ansioituneesti, mutta erityisen hyvin johtamistapa hahmottuu juuri
suuren orkesterin edessä. Hiljaiset kohdat soivat todella hienovaraisina, mutta
forte-paikoissa ei räsäytetty yli hyvän maun ja korvien kestävyyden, kuten
toisinaan pääsee käymään. Suuresta koostaan huolimatta jousisto löysi
soundistaan asiaankuuluvan romanttisen utuisuuden.
Tsaikovskin viides onnistuu esittämään yhdellä teemalla
lukemattomia tunteita, jotka harvoin ovat täysin yksiselitteisiä – ei valoa
ilman varjoa. Musiikista kuulee rankkoja aikoja, mutta hetkellisistä
romahduksista noustaan silti aina uudestaan. Yksi teema, yksi elämä, jatkuvuus.
