Kyynikkomaisterin valitus IV

Eletään mielenkiintoisia, muttei erityisen miellyttäviä aikoja näin työttömän näkökulmasta. Aktiivisuusmalli herättää runsaasti keskustelua puolin ja toisin. Kärkevimmät puolustajat lienevät niitä, jotka eivät koskaan ole työttömiksi joutuneet. Kyllähän ulospäinsuuntautunut, myyntihenkinen ihminen aina pärjää, mutta näille tuntuu olevan vaikea ymmärtää, etteivät kaikki kykene vastaaviin suorituksiin. Sitä paitsi avoimista työpaikoista valtaosaan vaaditaan soveltuvaa koulutusta, kokemusta ja/tai taitoja, jollei muuta niin alati iloista elämänasennetta ja sosiaalisuutta tai vähintään hyvää fyysistä suorituskykyä. Vaikka kuinka hakisi, ei silti useimmiten pääse edes haastatteluun asti, jollei aiempaa kokemusta ole. Koska rekrytoinnista päättää työnantaja eikä –hakija, miten jälkimmäistä voidaan syyttää työttömyydestään? Asiaa ei auta se, että työttömiä on moninkertaisesti avoimiin työpaikkoihin nähden. Koulutus yksin ei tunnu riittävän, vaan työkokemusta voi saada vain omaamalla jo työkokemusta. Sitten kun ura ei urkene, ehdotellaan uudelleenkoulutusta, mutta on paljon niitäkin, jotka eivät saa edes ensimmäistä peruskoulun jälkeistä koulutuspaikkaa. Toisaalta löytyy ihmisiä, joilla on neljä ammattitutkintoa, muttei siltikään yhtään työpaikkaa. Ihastuttavan paradoksaalista.

Toisille meistä työelämään kiinnittyminen on todella vaikeaa. Jollei onnistumisia työelämässä ole, kun kaikkiin hakemuksiin vastataan vain ”kiitos, mutta ei kiitos” (jos vastataan ensinkään), motivaatio lopahtaa ennemmin tai myöhemmin. Jossain vaiheessa kyynistyy ja tympääntyy. Työvoimapalveluilla olisi tekemistä tunnistaa ajoissa ne, joiden omat voimat eivät enää riitä työn hakemiseen, saati sen tekemiseen. Kuten aiemmin olen todennut, työttömien terveydenhuolto on retuperällä verrattuna työterveyshuollon piirissä oleviin. Monilla pitkäaikaistyöttömillä on pysyviä rajoitteita ja kroonisia sairauksia, jotka rajoittavat työllistymistä, mutta onko tätä otettu aktivointimallissa mitenkään huomioon? Korkeakoulutetuilla työttömillä koulutusta vastaava työ saattaa olla ainoa mahdollinen, jos koulutukseen on hakeuduttu varta vasten esimerkiksi fyysiset työt estävien rajoitteiden takia. Kelan tuet eivät tunne osatyökykyisyyttä – työtön on joko täysin työkykyinen työmarkkinatuella tai täysin työkyvytön sairauspäivärahalla/kuntoutustuella.

Kun TE-toimiston ammatinvalinnanohjaus on pelkkä vitsi, uusien mahdollisuuksien hahmottaminen voi olla kiven alla. TE-toimistojen nettisivutkin vilisevät byrokraattisia käsitteitä, joiden kanssa maisterikin on ymmällään. Mistä sitä apua oikein pitäisi hakea ja mitä mikäkin palvelu oikeasti tarkoittaa? Miksi kaikkialle pitäisi ottaa yhteyttä puhelimella, kun joillekin juuri puhelimessa itsensä ilmaisu on kaikkein työläintä? Missä ne toimivat sähköiset palvelut ovat? Tämän verran olen eri puolilta lukemastani oppinut: Työkokeilu tarkoittaa käytännössä orjatyötä, koska siitä ei saa palkkaa, joka riitäisi elämiseen, eikä kokeilu yleensä johda työn saamiseen, vaan kokeilijan vaihtoon määräajan jälkeen. Kuntouttava työtoiminta on allekirjoittaneen saaman tiedon valossa lähinnä päivähoitoa, jolla vaikeasti työllistettäviä pidetään jonkin sortin käpyaskartelun merkeissä poissa pahoilta teiltä (?) edes muutaman tunnin ajan. En ole koskaan kuullut, että joku olisi sieltä oikeisiin töihin päätynyt. Toisaalta tiedän myös, ettei TE-toimiston työnhakuvalmennuksissa opeteta juuri muuta kuin ansioluettelon laatimista, mutta entäs kun siihen ei ole mitään laitettavaa…? Tiedänpä senkin, ettei TE-toimisto ole monille pitkäaikaistyöttömille koskaan ehdottanut ensimmäistäkään työpaikkaa haettavaksi. Aktivointitoimiin ryhdyttäessä olisi ollut syytä ihan ensimmäisenä kehittää jonkinlaisia soveltuvuuskoeprotokollia, ennen kuin asianosaiselle vääriin töihin ainoan tulon menetyksen uhalla kiristetyt TE-toimiston asiakkaat alkavat pakkotyöpaikoillaan erilaisiin mielenosoituksiin ja pilaavat työmotivaation niiltäkin, joilla sitä vielä mahdollisesti on. Aktivointimallin pitäisi koskea erityisesti työvoimapalveluita – varsinkin aktiivinen tarttuminen pitkäaikaistyöttömien ohjaamiseen ja kannustamiseen luultavasti kantaisi hedelmää paremmin kuin työttömien itsensä syyttely.

Mielestäni fiksuinta olisi, jos aktiivisuudeksi laskettaisiin myös vapaaehtoinen toiminta kolmannella sektorilla. Suomi on yhdistystoiminnan luvattu maa, joten jokaiselle luulisi löytyvät itselle mielekästä puuhaa, joka hyödyttää yhteisöäkin tavalla tai toisella. Vapaaehtoisuus on loistava kannustin. Monien yhdistysten toiminta on sellaista, että käytetyistä tunneista voidaan helposti pitää kirjaa. Varmasti tämä olisi paremmin motivoiva tapa aktivoida työttömiä kuin tyhjänpäiväiset koulutukset, joista vain konsulttifirmat hyötyvät, tai yksilön itsetuntoa lannistavat pakkotyöt. Yhdistyssektorilla tehdään paljon arvokasta työtä yhteisön hyväksi. Sitäkin kautta työllistymismahdollisuuksia saattaa aueta (on se ainakin todennäköisempää kuin kuntouttavasta työtoiminnasta).

 Aktivointimallin kritiikittömille puolustajille todettakoon vielä, ettei työtön ole kulutushyödyke, jonka voi näppärästi heittää toiselle puolelle maata pätkätöiden perässä. Kyse on oikeista ihmisistä, joista monia sitovat kotiseudulle mitä erilaisimmat syyt. Valitettava tosiasia on, etteivät kaikki ole yhtä joustavia ja mukautuvaisia kuin toiset. Pahimmillaan muutto toiselle paikkakunnalle opiskelun tai työn perässä voi laukaista syrjäytymiskehityksen, kun kaikki tutut jäävät kotiseudulle, eikä uuden tukiverkoston muodostamiseen löydy resursseja. Lyhytkestoinen pätkätyö tuskin estää syrjäytymistä, ennemmin lisää turvattomuuden tunnetta. Jatkuva vaihtelu ei välttämättä virkistä, vaan stressaa.

Harmillisesti siis kaikki eivät sovi kaikenlaisiin töihin. Työttömät eivät ole robotteja, joiden muisti on helppo tyhjentää ja ajaa siihen näppärästi uusi, tarvetta vastaava ohjelmisto. Avoimien työpaikkojen vaatimukset ja työttömien tiedot ja taidot eivät vastaa toisiaan. Koulutuspaikkojen määrät eivät vastaa työelämän tarpeita, eikä ainakaan omassa oppiaineessani yliopistolla opetettu työelämätaitoja oikeastaan ollenkaan. Joitain sosiaalisia taitoja on lähes mahdoton opettaa tiettyjä persoonallisuustyyppejä edustaville, jotkin tiedot taas eivät millään tahdo upota toisten mieliin, ja jotkut ovat luonnostaan kömpelöitä käsistään, mille ei aikuisen tapauksessa enää paljoa mahda. Palvelualat ovat lähtökohtaisesti kutsumusammatteja, joten ihmisen pakottaminen asiakaspalveluun johtaa väistämättä ongelmiin: Miten ihmeessä ujo yksilö pärjää aggressiiviseen tyrkytykseen perustuvassa markkinointiympäristössä tai haastavatemperamenttinen ”aurinkoista asiakaspalvelua” edellyttävällä vastaanottotiskillä? Kuka asiakas sellaisen yleisönpalvelijan kynsiin haluaa joutua? Minä en uskaltautuisi palvelupisteeseen, jota pitäisin minä itse. Valituksia siitä vain seuraisi. Onko sitä paitsi mitään järkeä ajaa keppiä käyttäen ihminen työhön, jota hän melko varmasti tulee inhoamaan? Jos työn imua ei löydy, mieliala latistuu, työyhteisön ilmapiiri kärsii ja sairauspoissaolot lisääntyvät. Sopimaton työympäristö voi aiheuttaa yhtä pahaa ellei pahempaakin terveyshaittaa kuin työttömyys. Entä antaako pakolla epämiellyttävään työhön uhkailtu tekijä työlle kaikkensa? Ei. Mitähän se tekee tuottavuudelle? Lopulta kenelläkään ei ole enää kivaa. Vai onko niin, ettei työn ole tarkoituskaan olla kivaa tai edes jotakuinkin siedettävää? Vaikeasti työllistettävät suoraan työkyvyttömyyseläkkeelle vaiko peräti lainsuojattomiksi? On oma syy, jos erehtyy?