Myyttistä moninaisuutta

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 12.10.2017. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Nicholas Altstaedt, sello. Nielsen – Salonen – Prokofjev.

Dima Slobodenioukin ylikapellimestarikaudella vakiintuneisiin konserttijärjestyksiin on tuotu raikasta vaihtelua. Näin tapahtui myös sateisena lokakuun iltana, kun konsertin alkupuolisko pidettiin täysin orkesterin vastuualueena ja solisti saapui lavalle vasta väliajan jälkeen. Konserttiperinnettä noudattaen ensimmäisenä kuultiin kuitenkin alkusoitto, tällä kertaa Carl Nielsenin kreikkalaiseen auringon henkilöitymän mytologiaan perustuva Helios-alkusoitto.

Helios-alkusoitto lähtee musiikillisesti kumpuamaan jylhästi ja hitaasti ilmentäen hiljaisessa nyanssissakin valtavaa voimaa. Kansallisromanttisen aikakauden estetiikan parhaat puolet nousevat esiin tässä tunteisiin vetoavassa, voimaannuttavassa musiikissa, jonka kantavana elementtinä toimii täyteläinen, saumaton jousisointi, jota jykevät vasket vahvistavat. Käännekohdassa ratkaiseva osa on trumpeteilla: Silloin sointi saavuttaa herooisen tason, eikä jää epäselvyyksiä siitä, että päivä on noussut täyteen loistoonsa. Loppua kohti aurinko alkaa laskea, ja aivan lopuksi päivän viimeiset valonsäteet hiipuvat hämärään – kapellimestari antoi todella maltillisesti viimeisenkin kaiun hävitä ennen kuin laski kätensä. Teoksen huippupaikoissakin orkesterin sointi säilyi hallittun komeana menemättä hetkeksikään liiallisuuksiin. Kaikkineen vaikuttava aloitus illalle.

Myyttisellä linjalla jatkettiin Esa-Pekka Salosen Nyx-sävellyksen myötä. Ennen kuin perehdyin sanan alkuperään, ajattelin sen yhdistävän termit nyt ja Styx (tuonelan virta) – siihen väliinhän sijoittuu elämä. Todellisuudessa Nyx on antiikin taruston yön jumalatar, unen ja kuoleman jumalten äiti. Teoksen soitinnus on massiivinen – pitkä lyömäsoitinarsenaali, 5 käyrätorvea, harppu, celesta… Itse musiikin tyyli on moderni. Sointikudoksessa erottuu omaleimainen toiseuden, eksoottisuuden, vieraantumisen ja arvaamattomuuden tuntu. Toisaalta musiikissa häivähtää aavistus Bela Bartokin tuotannosta. Siinä missä Helios-alkusoitossa orkesteri pidätteli kaasujalkaansa hienosti, Nyx tarjosi mahdollisuuden painaa tallan pohjaan: Osa soinnista on tarkoituksellisesti suorastaan rumaa, ja esimerkiksi vasket repivät fortissimo-äänensä rikki tavalla, jonka vasta 1900-luvun musiikki ensimmäistä kertaa salli. Teosta kuunnellessa tulee ajatelleeksi evoluutiota: Osa moninaisista lajeista, musiikin kohdalla siis temaattisista aineksista, kehittyy, osa katoaa, toiset pysyvät vuosimiljoonia samanlaisina ”elävinä fossiileina”. Sattumalla on sijansa tapahtumissa ja suuret mullistukset jättävät jälkensä. Nyxin loppupuolella käy sellainen ryminä, että ajautuminen tuhoon tuntuu väistämättömältä. Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan musiikki rauhoittuu ja sointukudos harvenee. Kaiken musiikissa koetun jälkeen varsinainen loppu kuulostaa suorastaan typerältä – iloisesti helähtävä aihe on kuin älylaitteen merkkiääni. Päällimmäiseksi mietteeksi jäi hämmentynyt höh!.

Väliajan jälkeen orkesteri ja illan solisti, sellisti Nicholas Altstaedt, tulkitsivat yhdessä Sergei Prokofjevin Sinfonia concertanten sellolle ja orkesterille. Prokofjevin musiikista on sanottava, että se väsyttää helposti lähtökohdiltaan stressaantuneen kuulijan – teemat ja tunnetilat vaihtavat suuntaansa äkillisin kääntein, herkkiä rauhan hetkiäkin painostaa ahdistus vääjäämättömästä, mutta muutoin ennakoimattomasta muutoksesta, ja neoklassisen estetiikan räikeys puskee päälle ironiallaan. Sinfonia concertante on musiikkia luonteeltaan ekstrovertille multitaskaajalle, joka hyppää sujuvasti tilanteesta toiseen ja kaipaa jatkuvaa vaihtelua.

Ensimmäinen osa alkaa ärhäkän nykivällä orkesteriteemalla, jota soolosello kuitenkin rauhoittelee itse tosin hieman ironiselta tai rooliinsa väsähtäneeltä vaikuttaen. Pian musiikin sarkasmi paljastuu peittelemättömänä, kunnes yllättäen kuullaan yltiöromanttinen orkesteriosuus. Musiikin tunnelman määrittely hetkestä toiseen on työlästä jatkuvan ailahtelun takia – lämminhenkisissä pätkissä ei koskaan voi olla varma, onko kyse ironiasta vai ei.

Toisen osan vipeltävä sellosoolo vaatii lähes Paganinin virtuositeettia, mutta Altstaedt selvitti tämän vaikeuksitta. Kaikkineen teknisesti erittäin taitavan solistin suoritus ei kuitenkaan missään vaiheessa teosta täysin onnistunut sytyttämään allekirjoittanutta, vaikka hetkittäin tulkinnassa käväisi jopa Rostropovichin tulkinnan henki. Ulkomusiikillisena tekijänä hieman häiritsi Altstaedtin toistuva tapa sukia hiuskuontaloaan otsaltaan vapaahetkinään. Kun räväkkä ”konsertillinen sinfonia” tai mielestäni kyllä pikemminkin ”sinfoninen konsertto” saatiin päätökseensä, yleisö sai vaatia moneen otteeseen encorea solistilta. Lopulta kuultavaksi saatiin jotain mahdollisesti barokkiaikaista, runsaasti korukuvioitua, rauhallisen herkkää ja haurasta. Tämä rauhoitti mieltä uusklassisen rysäyttelyn jälkeen. Altstaedtia olisi mukava kuulla seuraavaksi jonkin romantiikan ajan sellokonserton tulkitsijana – vasta silloin allekirjoittanut aikoo muodostaa miehestä lopullisen mielipiteensä.

Kyynikkomaisterin valitus III

Kun maisterinpapereiden lunastuksesta on kulunut siinä 3,5 vuotta, eikä palkattua oman alan työtä ole tehnyt päivääkään, on ollut kummasti aikaa miettiä, missä mättää. Yliopistossa kurssivaatimusten noudattaminen oli helppoa, kun valtaosa suoritteista oli itsenäistä lueskelua, analyysiä ja kirjoittamista. Introvertti tutkijaluonne kun on, sitä viihtyy omassa kammiossaan pohdiskelemassa ja työstämässä asioita luennoilla opitun pohjalta. Hieman rasittavammalta kurssimuodolta allekirjoittaneen mielestä tuntuivat seminaarit, joissa piti keskustella ryhmässä ja antaa rakentavaa palautetta toisille. Kaiken kaikkiaan arvosanat omassa pääaineessa kuitenkin ylsivät kiitettävistä jopa erinomaisiin. Voidaan siis todeta, että opiskellessa itseohjautuva, omat aikataulunsa laativa ja niistä neuroottisesti kiinnipitävä introvertti pärjää loistavasti. Kun päämäärä (valmistuminen) oli selvä ja sen tavoittelemiseen tarjolla rauhoitettua aikaa ja tilaa, tulosta syntyi lähes liukuhihnatahtia.

Sitten olisi pitänyt siirtyä työelämään. Ne luonneominaisuudet, jotka opiskellessa olivat etu, kääntyivätkin yllättäen haitaksi: Tämän päivän työelämä haluaa muuttuviin ympäristöihin ekstroverttejä, joustavia, multitaskaavia tiimityöntekijöitä. Minä en ole mitään näistä – haluan tehdä työni yksin, omassa huoneessa ja yksi asia kerrallaan. Opiskeluyksikössäni taitoja mittattiin kirjallisina suorituksina, mutta työnantajat tuntuvat arvostavan enemmän sosiaalisia kykyjä; parhaiten oppiaineesta vaikuttavat työllistyneen ne, jotka pyörivät oppiainejärjestössä ja loivat verkostoja, mutta joiden seminaarityöt olivat aivan levällään vielä annettuna määräpäivänä. Ne opiskelijat, jotka esittivät loppumetreille viimeistellyn kurssityön ajallaan, eivät siis tosielämässä hyödy taidoistaan mitään – tiedän itseni lisäksi toisenkin esimerkin loistavasta kirjoittajasta, joka päätyi koulutusta vastaamattomiin fyysisiin duunarinhommiin. Yliopisto ei kursseillaan opettanut sitä, mitä työelämässä halutaan. Siinä valossa koko 5-vuotinen koulutus tuntuu turhalta, vaikka juhlapuheissa aina väitetään, ettei opiskelu mene koskaan hukkaan. Olisikohan jonkun nyt kuitenkin syytä miettiä tätä opetussuunnitelmien yhteydessä?

Suvaitsevaisuudesta ja monikulttuurisuudesta puhutaan jatkuvasti, mutta missä on neuroottisen introvertin paikka sosiaalisuutta ja moniajoa arvostavassa työkulttuurissa? Vastaus: työttömyyskortistossa. Eräiden meistä kohdalla epätoivotun luonnetyypin lisäksi kokonaisuuden mukana tulee erilaisia fyysisiä rajoitteita. Jos päätyy sairaslomalle, TE-toimiston sijasta ahdistelee Kela. Toiminnan henki molemmissa laitoksissa tuntuu olevan sitä lajia, että työttömyys/sairaus on yksilön oma syy, josta pyritään heti tilaisuuden tullen rankaisemaan – ikään kuin köyhänä ja kipeänä olo ei olisi jo ansaitsematon rangaistus itsessään. Heikkoa on hauska juoksuttaa.

1,5 vuotta takaperin varasin TE-toimistolta ajan ammatinvalinnanohjaukseen. Siellä pirtsakka psykologinainen tuntui vähät välittävän taustastani ja sanomisistani. Kerroin, etten oikein pidä ihmisistä, silti minulle ehdotettiin vanhustyötä. Toinen ehdotus: ”Entäs siivoaminen?” Ei. Sitten kysyttiin, miten suhtaudun eläimiin. Sanoin pitäväni kissoista ja hoitaneeni serkun koiraa, mutta psykologi tarkoitti isoja eläimiä kuten lehmiä ja hevosia. Varsinaista ammatinvalinnanohjausta – pohjalla 400 opintopistettä yliopisto-opintoja, kaksi kandityötä ja yksi gradu, ja silti tarjotaan ainoastaan mahdollisuutta päästä siivoamaan paskaa tavalla tai toisella!

Pari kuukautta myöhemmin hakeuduin edelleen TE-toimiston puolesta kokonaisvaltaiseen työkyvyn arviointiin. Kuulostaa kattavalta, moniammatilliselta selvitykseltä. Etukäteen piti täyttää lomake, jossa kysyttiin mm. syönkö päivässä vähintään yhden lämpimän aterian ja onko minulla ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Kyselyn rivien välistä haiskahti oletus, että kaikki työttömät viettävät päivänsä yksin tv:n ääressä eläen keskioluella ja makkaravoileivillä. Varsinaisen haastattelun suoritti teollisuusalueella vastaanottoaan pitävä työttömien terveydenhoitaja, joka ei tiennyt minusta mitään: Hoitajalla ei ollut käytössä sairauskertomustietojani eikä kai edes pääsyä tietojärjestelmään, ja jouduin mainitulle ihmiselle tulkitsemaan lomakkeesta omaa käsialaani ja itse opettamaan, mikä on Raynaud´n oireyhtymä. Mainitsin, että oikeaan korvaan tuppaa välillä jäämään vettä. ”Mut kuulet sillä kuitenki ihan hyvin?” Koska vastaus oli myöntävä, hoitaja oli sitä mieltä, ettei mitään tarvitse tehdä. ”Kokonaisvaltainen työkyvyn arviointi” tarkoitti siis sitä, että tunnin verran puhuttiin, verenpaine mitattiin ja kaikki esiinnostamani ongelmakohdat sivuutettiin. Todella kokonaisvaltaista. Oli liikaa vaadittu, että korvat olisi putsattu. Vastaanottohuoneessa ei tainnut olla välineistöäkään, ja jos homman olisi halunnut terveyskeskuksessa hoidattaa, olisi joutunut maksamaan yli 40 euron hoitajavuosimaksun jo aiemmin pulitetun samansuuruisen lääkärivuosimaksun lisäksi. Noin 500 euron kuukausittaisesta työmarkkinatuesta neljäkymppiäkin on iso raha; korvat jäivät putsaamatta. Monella tulee varmasti lääkäriin hakeutumistakin viivytettyä, koska rahanmenoa haluaa estää. Sinä aikana vaiva ehtii kätevästi pahentua niin, että sen hoitaminen tulee yhteiskunnalle huomattavasti kalliimmaksi, jos enää edes onnistuu.

Ei voi ihmetellä, että työttömien terveys on työssäkäyvien vastaavaa heikompaa, kun ”työterveyshuolto” on tällä tasolla. Terveyskeskukseen lääkärinajan saaminenhan kestää lähes poikkeuksetta kuukauden. Erikoissairaanhoidon puolellakaan ei turhaa kiirettä pidetä, jos sinne sattuu joskus pääsemään, eikä nyt edes oteta puheeksi niitä poliklinikkamaksuja. Kun ei ole työnantajaa, kukaan ei tunnu välittävän, hoidetaanko vaivat vai ei ja missä aikataulussa – Kelan maksama sairauspäiväraha on sitä paitsi työmarkkinatukea pienempi, joten sen puolesta kai kannattaa ajaa mahdollisimman moni työkyvyttömäksi. Kuinkahan monta väliä, joihin voi pudota, tuli yksin tähän listattua?