Ajan virrassa ja syvissä vesissä

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 21.9.2017. Klaus Mäkelä, kapellimestari. Javier Perianes, piano. Nisula – Mozart – Schumann.

Kummallisen vähälukuisen yleisön asetuttua paikoilleen torstai-iltaisen konsertin käynnisti aikalaissäveltäjä Mikko Nisulan sinfoninen runo Vellamon neidot, jota säveltäjä itse kuvailee ”Saimaa-aiheiseksi impressioksi orkesterille”. Teoksessa viileän kuulas sointi kertookin pohjoisen kylmistä vesistä enemmän kuin trooppisista, turkoosivetisistä palmurannoista. Tummanpuhuvan veden pinta laineilee ja väreilee hieman levottomuutta herättävästi, simpukat kalahtelevat ja teoksen alkupuolella voi halutessaan kuulla eräänlaisen muunnelman Tappajahai-elokuvan tunnusomaisesta pääteemasta. Teoksesta huomaa, että säveltäjä on kuunnellut Sibeliuksen sinfonisia runoja, mutta tässä tapauksessa Kalevala-tematiikasta ammentava tyyli on viety vielä kesyttömämpään ja eksoottisempaan suuntaan. Tunnelmaltaan Vellamon neidot on eteerisen irrallinen, ja impressionistiselle musiikille tyypillisesti kokonaisuudesta on vaikea saada pitävää otetta. Loppupuolelle musiikissa tapahtuu jonkinlainen nostatus, voimaantuminen, mutta jotain jää puuttumaan – täyteen hurmokseen soiva aines ei yllä, vaan tuntuu jollain lailla tukahdutetulta ja epätyydyttävästi veltostuu jälleen hyytyäkseen sitten lopullisesti.

Seuraavaksi lavalle nousi illan solisti Javier Perianes tulkitakseen Mozartin pianokonserton nro 27, joka jäi säveltäjän viimeiseksi lajissaan. Ensimmäinen osa alkaa melko pitkällä orkesterin esittelyjaksolla, joka hillityssä tyylissään vaikuttaa hetkittäin enemmän ehkä Haydnin kuin Mozartin tekosilta. Kun päästiin pianosooloon, Perianes tarttui toimeen hyvin kevyellä kosketuksella – sävelet soljuivat ilmoille kadehdittavan pakottomasti, pehmeästi ja heleästi. Pianon ja orkesterin yhteistyöstä jäi mielikuva, että piano on kärsivällinen ja lempeä, alati positiivinen lastentarhaopettaja, joka ohjailee ja hillitsee orkesterin esittämää ajoittain riehuvaa, torailevaa, sitten taas väsähtävää ja uudelleen innostuvaa lapsilaumaa. Vasta soolokadenssissa pianolla on lupa hengähtää hetki yksinäisyydessä ja pohtia elämän vakavia, jopa ankeitakin puolia.

Toisessa osassa on enemmän aikaa miettiä syvällisiä. Musiikista tulee mieleen lämmin kesäsade – sadepisarat tipahtelevat lempeästi, linnut visertävät ja lopulta orkesterista kohoaa tuuli, joka ajaa pilvet pois. Kaiken kaikkiaan osasta välittyy kiireettömyyden tuntu. Sadepäivän hiljaisessa hämärässä ehtii haeskella mielenrauhaa elämän vastoinkäymisistä huolimatta.

Kolmannessa osassa tunnelma on alusta lähtien jotain aivan muuta kuin toisessa osassa: Koko orkesteri herää pianon mukana puuhakkaana uuteen päivään, joka on täynnä kaikenlaista tehtävää – pientä häslinkiäkin ilmenee hetkittäin. Jopa tähän asti niin pehmeä-ääninen piano löytää kadenssissa pientä aggressiota. Osan loppupuoli ei tematisoi enää mitään olennaisesti uutta, mutta teos onneksi loppuu juuri, kun ensimmäiset tympääntymisen tuntemukset nousevat mielen etualalle.

Perianes on erittäin hienovarainen pianisti, joka kuljettelee teemoja kadehdittavan vaivattoman kuuloisesti pehmeän sileällä tyylillä. Konsertoissa allekirjoittanut vannoo useimmiten orkesterikohtien nimeen, mutta tällä kertaa orkesterin ja solistin välillä oli häiritsevää epäsuhtaa; orkesteri ei täysin löytänyt solistin kevyesti soljuvaa tyyliä ja sointi kuulosti solistiosuuksiin verrattuna hetkittäin jopa väkinäiseltä, mikä on Sinfonia Lahdelle harvinaista. Perianesin esittämä encore tarjosi konserttoa syvällisempiä tunteita. Itsetutkiskeleva, encorekappaleeksi pitkänpuoleinen teos kellui ajan virran vietävänä hiljaisessa viisaudessaan.

Illan sinfonia, Schumannin neljäs, on allekirjoittaneen ehdoton suosikki, joten ennakko-odotukset ovat kovat aina, kun teosta pääsee kuulemaan. Erityisen tärkeitä ovat ensimmäiset tahdit, jotka määrittävät koko sinfoniaa – vaikeasti kuvailtava, sitkeän melankolinen teema vaatii kärsivällistä otetta, missä tahtipuikkoa heiluttava Mäkelä onnistui. Sittemmin musiikki nousee jännitteiseen, myrskyisään, täysromanttiseen kiihkoon, jota myöskään ei sovi vetää överiksi, eikä niin käynytkään. Ensimmäisestä osasta ei tylsää hetkeä löydy – musiikissa on voimakas imu, jonka luomisessa patarummuilla on huomattavan tärkeä osa.

Toisessa osassa ensimmäisen osan pääteemasta herutetaan vielä lisää melankoliaa – jo valmiiksi raskasmielisyyttä huokuva teema kuullaan nyt vieläkin pidätellympänä ja murheellisempana. Viulusooloista versoo uutta toivoa, mutta pohjalla virtaavan surumielisyyden takia jokaista onnenhetkeä varjostaa tieto sen hetkellisyydestä.

Kolmas osa tempoilee aluksi kiivasti voimaa huokuen, mutta sulaa sitten rakkaudeksi. Lempeyden hetki vaihtuu kuitenkin taas pian alun raivoon osoittaen kenties, että äskeinen onni oli vain muisto tai toive. Sitten orkesterissa tapahtuu jotain vaikeasti määriteltävää melko hiljaisessa nyanssissa, kunnes kihinästä kohoaa hitaasti ja muhkeasti jotain valtavaa, joka puhkeaa finaalitaitteeksi.

Viimeinen osa henkii riehakasta voitontunnetta, johon liittyy hävinneelle osoitettua nälvimistä. Musiikista purkautuu hetkittäin jotain ilkeämielistä, mikä allekirjoittaneelta on aiemmin jäänyt havaitsematta – vaikea sanoa, onko sävy säveltäjän vai kapellimestarin rakentama. Kuitenkin voitonhuumaa tuntuu pimentävän epäilys siitä, oliko voitto lopultakaan sen arvoinen. Nyt saavutettua etua on puolustettava työllä ja vaivalla. Iloon sisältyy paineita, mutta ulospäin on kuitenkin näyteltävä tiettyä roolia, jonka ylläpitäminen käy hetki hetkeltä stressaavammaksi. Teos päättyy jättäen kuulijan epävarmaksi siitä, oliko voitto sittenkään voitto.

Sinfonian päättyessä päällimmäinen tunne oli vau! Nuoresta iästään huolimatta Mäkelä on lahjakas kapellimestari, minkä voi päätellä jo siitä, ettei kriittisellä arvioijalla ole kummempaa moitteen sanaa annettavana lempisinfoniansa tulkinnasta; ennen kolmannen osan nostatusta tosin tapahtui jotain kummallista ja toisen osan alun teemaa olisi ehkä voinut venyttää vielä aavistuksen hitaammaksi, mutta nämähän ovat makuasioita. Orkesteri tavoitti mieltävavahduttavalla menestyksellä sinfonian hengen, jonka allekirjoittanut tiivistäisi näin: Se on katkeransuloinen muistutus kaiken katoavaisuudesta. Mäkelä luotsasi orkesteria hienosti, mutta huomiota kannattaisi ehkä kiinnittää johtamiseleiden hallintaan – tällä kertaa mies ainakin oli varsinainen tuulimylly käyttäessään koko kehoaan laajoin liikkein. Moinen huitominen ja hyppiminen menee ylenpalttisuudessaan jo naurettavuuksiin. Asiat on kuitenkin laitettava tärkeysjärjestykseen, se pitää myöntää: Musiikkia tullaan kuulemaan, ei katsomaan.

Viehkeää Elvis-retroilua

Teatteriarvio. Musikaali Love Me Tender Lahden kaupunginteatterissa kaudella 2017–2018.

Lahden kaupunginteatterin tämän kauden vetonaula lienee 2.9. ensi-iltansa saava musikaali Love Me Tender. Elviksen lauluilla ryyditetyssä kepeän koomisessa farssissa nuori kapinallinen lättähattu Chad saapuu moottoripyörällään kitara selässä tiukkojen siveyslakien alla kärvistelevään pikkukaupunkiin. Musikaali ei siis kerro Elviksestä, vaikka päähenkilön roolihahmo tyyliltään kovasti nuorta rockin kuningasta muistuttaakin. Rock and rollin kulta-ajan musiikki yhdistyy lavalla 1950-lukulaiseen retroestetiikkaan esiintyjien puvuissa ja lavastuksessa.

Love Me Tender ei ole produktiona suureellisimmasta päästä. Osasyynä pienehköön miehitykseen lienee Lahden ammattikorkeakoulun esittävien taiteiden koulutuksen alasajo. Lavalla nähdään verrattain maltillisenkokoisen näyttelijäkaartin lisäksi kahdeksanhenkinen orkesteri, mikä tekee esityskokonaisuudesta rennon ja jopa intiimin – Broadway-tyyppisissä suurmusikaaleissa orkesteri on yleensä kätketty lavan alle orkesterimonttuun. Vaikka esiintyjiä siis on takavuosina nähny lavalla enemmänkin, Love Me Tender ei jää muilta osin jälkeen suuremmistaan: Pieni orkesteri tavoittaa isoa paremmin Elviksen kappaleille ominaisen soundin ja hengen, ja liian runsaslukuisesta näyttelijäkaartista on vaikea muistaa kaikkia hahmoja, joille nyt jää tilaa tuoda luonteensa esiin. Kun kysymys on komediallisesta musikaalista, hahmot ovat väkisinkin karikatyyrejä. Kerronta rakentuu kolmiodraamoille ja ristiinpukeutuminen on kuulunut asiaan jo operettiajasta lähtien. Tanssinumeroissa tiimi on tavoittanut veikeän letkeyden.

Elviksen lauluja on musikaalissa käsitelty melko pitkälti alkuperäisille uskollisesti. Yhtään Elviksen veroista laulajaa ei kuulla, mikä tuskin on yllätys, mutta kun tarina ei Elviksestä kerro, imitointia ei ole syytä odottaakaan. Näinkin joukosta löytyy parempia ja huonompia laulajia siinä missä osuvia ja ei niin toimivia esittäjäkohtaisia valintoja kulloisenkin laulun kohdalla; esimerkiksi joillekin naisäänille sovitukset kipuavat turhan korkealle, jolloin lopputuloksena on kimeää kiekumista. Sen sijaan täytyy antaa pisteitä Natalien/Eddien esittäjälle, joka naiseksi pystyy laulamaan kunnioitettavan matalalta yllättävän hienosti. Yksi esityksen kiehtovimmista duetoista puolestaan kuullaan Chadin ja museonjohtaja Sandran välillä, kun ensinmainittu laulaa Teddy bearia ja jälkimmäinen Hound dogia – kaksi kappaletta on fuusioitu sangen oivaltavasti.

Kokonaisuutena Love Me Tender on riemukas, menneiden vuosikymmenten nostalgiaa henkivä hyvän mielen esitys. Esiintyjäkaartista huokuu peittelemätön into musikaalin tekemiseen. Elviksen lähes kaikkien tuntemat ikivihreät siivittävät hupailua hienosti. Lopussa kaikki päätyvät toki onnellisesti yhteen sopivimman kumppanin kanssa ja tiukkapipoiset siveyslait heitetään romukoppaan nuoren parin ajaessa moottoripyörillään auringonlaskuun.