Konserttiarvio. Varusmiessoittokunnan Kasari-kiertue
Sibeliustalossa 22.8.2017.
Sibeliustalon pääsalin penkkirivit täyttyivät ääriään myöten
ja tunnelma oli tiivis myös esiintymislavalla, kun Varusmiessoittokunnan
Kasari-kiertue saapui kaupunkiin ja lavalle kapusi noin 70 muusikkoa. Konsertin
laulusolisteina esiintyi niin soittokunnan omia nuoria lahjakkuuksia kuin
ulkopuolisiakin artisteja. Ensimmäinen puoliaika jyrähti räväkästi käyntiin
Tero Haikalan johtamana varusmies Jalmari Hakaniemen kajauttaessa hienosti Rebel yellin. Toisessa kappaleessa
siirryttiin huomattavasti herkempään tunneilmaisuun soul-henkisessä, Hanna
Bergströmin hehkuttamassa laulussa Saving
all my love for you. Bergström siirtyi konsertin loppupuolella reilusti räikeämmälle
linjalle – vaikka The best vaatiikin
voimallista äänenkäyttöä, tällä kertaa mentiin liiallisuuksiin ja vaikutelmasta
tuli aggressiivinen volyymin ylittäessä kipurajan. Sen sijaan konsertin
kolmannessa kappaleessa ensimmäistä kertaa ääneen päässyt sotilasmuusikko
Klaara Koivunen teki vaikutuksen komealla, matalalla äänellään, josta löytyi
tukevasti pohjaa toisin kuin 2000-luvulla niin ihannoiduilta, korkealta ja
ohuella äänellä hönkiviltä naisartisteilta (esim. Jenni Vartiainen). Koivusen
laulamat kappaleet kuten Self control,
Kyrie eleison ja Stop eivät ole helpoimmasta päästä, mutta toteutus hipoi
täydellisyyttä, mitä orkesterin autenttisen kuuloinen soitto myötäili mainiosti
luoden vahvan imun musiikkiin.
Ensimmäinen puoliaika jatkui hyväntuulisella menomusiikilla,
kun ilmoille pääsivät Girls just want to
have fun ja Walking on sunshine –
energiset laulajat ja alkuperäiskappaleita täydemmät orkesterisovitukset saivat
jalan vipattamaan. Ensinmainitussa kappaleessa kuultiin soolona sähköviulua ja
jälkimmäisessä vasket pääsivät reilusti esiin. Seuraavaksi siirryttiin taas
romanttisempiin ympyröihin Careless
whisperin myötä; laulusolisti Ilari Kaipainen tuntui hieman kiirehtivän,
mutta soolosaksofonisti Ilkka Olkku malttoi herkullisesti pidätellä kautta
linjan ja soittoa oli ilo kuunnella, vaikka samaa aihetta toistetaan lukuisia
kertoja. Yleisö lämpeni tosissaan viimeistään seitsemännessä kappaleessa, Ilari
Kaipaisen esittämässä Toton Africassa
– laulutyyli oli aavistuksen honottava, mutta intoutunut asenne korvasi
puutetta. Suuri orkesteri soi komeasti, marimbasoolo loi eksoottista tunnelmaa
ja lopussa orkesteri teki vaikuttavan häivytyksen todistaen, että isokin
kokoonpano osaa soittaa myös hiljaa. Vieläkin parempaa oli kuitenkin tulossa,
kun soittokunnan oma popin kuningas Aapo Vuori osoitti kykynsä falsettilauluun
ja jacksonmaiseen nikotteluun Billie
Jeanissa, jonka aikana lavalla nähtiin myös moon walkia niin laulajan kuin
konsertin juontajankin toimesta – jälkimmäinen tanssi taiturillisesti ja
kokonaisuutena esitys oli ehkä koko konsertin parasta antia. Seuraavat kaksi
kappaletta, All around the world
Reeta Saranpään esittämänä ja kolmen laulun sikermä soittokunnan omien
solistien toimesta, virtasivat pirteästi, mutta Africalle ja Billie Jeanille
oli paha pistää enää paremmaksi, vaikka yritystä kiitettävästi löytyikin.
Sikermän viimeinen kappale Wake me up
sisälsi reippaan pasuunasoolon ja päätti ensimmäisen puoliajan.
Väliajan jälkeen kapellimestariksi vaihtui Tommi Suutarinen,
jonka johdolla uudelle kierrokselle lähdettiin kappeleella Anyplace, Anywhere, Anytime, jossa esiin pääsivät varsinkin lyömäsoittimet.
Laulun miksauksen kanssa saattoi havaita pientä häikkää, mutta balanssi löytyi
melko pian. Jo mainitun Stopin (jossa
jouset väräjöivät intohimoisesti) jälkeen kuultiin varsin luovasti käsitelty
sovitus Madonnan Material girlistä –
alkuperäisestä purkkapop-lällätyksestä tultiin varsin kauas vanhaan
Hollywoodiin ja swingin kultakauteen sinfonisella orkesterisäestyksellä;
vaikutelmaa täydensi Saranpään Marilyn Monroe –look. Soundillisesti takaisin
80-luvulle palattiin seuraavissa kappaleissa. Heidi Seppälä eläytyi rohkeasti
tehden Heaven is a place on earthin
tarttuvaksi ilman konsertissa runsaasti kuultua voimakasta rytkettä. Sitten
herkistyttiin lauluun, jota kuultiin paljon ainakin Radio Novan Pehmeät suosikit –ohjelmassa
vuosituhannen alkuvuosina: I want to know
what love is taipui miellyttävästi Kaipaisen käsittelyssä. Autenttisen
syntikkasoundin leimaaman, sanoitukseltaan mystisen The Riddlen jälkeen yleisö houkuteltiin seisomaan ja tanssimaan The look of loven ajaksi. Suureellinen
hitti Died in your arms tonight kaikui
jykevänä, kun taas jo mainittu The best
ampui yli. Perinteisestä When the saints
go marching in –laulusta teemansa ammentava Number of the beast sisälsi yllätyksen: mustaan kaapuun pukeutunut
laulaja paljastui Stratovariuksen Timo Kotipelloksi ja meno oli sen mukaista.
Kotipelto esitti myös käsiohjelmaan viimeiseksi painetun, jämäkän heviballadin Still loving you, josta ei voi muuta
todeta kuin vau.
Varusmiessoittokunnan muusikot osoittivat konsertissa
todella mahtavaa asennetta, energisyyttä ja lahjakkuutta. Soittokunnan omilla
laulusolisteilla on hyvät mahdollisuudet edetä urallaan; erityishuomion
ansaitsee Klaara Koivunen vaikuttavalla äänellään. Ihailtava on kuitenkin myös
soittajien yhteispeliä. Akustisten orkesterisoittimien yhdistäminen
bändisoittimiin luo omat haasteensa, mutta sovitukset toivat hienoa täydennystä
tuttuihin pop-kappaleisiin. Hieman harmillisesti yhtään suomalaista kasarihittiä
ei ohjelmaan sisältynyt. Riemukas konsertti jätti hyvälle tuulelle, mutta jopa
Sibeliustalon mittakaava tuntui turhan pieneltä – volyymiä oli kautta linjan
liikaa, kun korvatulpat unohtuivat kotiin, joten jälkimmäisen puoliajan lopulla
pää tuntui hetkittäin lähentelevän halkeamispistettä. Koska tilaisuus vaikutti
loppuunmyydyltä, Varusmiessoittokunta voisikin lanseerata seuraavan kiertueensa
stadionkonsertteina eli saapua Lahdessa ensi kerralla messukeskukseen
nimekkäiden rock-tähtien tyyliin.
