Analyysiä Hectorin albumista Kadonneet lapset (1978), osa IV: Varovaista toivoa

Albumin avaa tunnettu raita Tuulisina öinä, jossa unettomuudesta kärsivä kertoja pohtii maailman menoa kävellessään rannalla. Perässä tulee myös kertojan rakastettu, laulun sinä-objekti, jolle tämä laulaa: ”en rakkaudettas kestä maailman lasten ikävää” viitaten myös albumin nimeen. Kappaleelle tunnusomainen jousisäestys ujeltaa öisenä tuulena väristen kiihkeästi, mutta heijastelee samalla inhimillisiä epävarmuuden tunteita. Sähkökitaran soolo puolestaan tuulettaa rohkeasti, ehkä jopa myrskyisästi, ilmoille intohimonsa ja pelkonsa. Kertojan karua kuvaa kotimaansa tilasta ilmentää jo laulun alkupään virke ”narkoosissa nukkuu jo valtakunta herätäkseen narkoosikrapulaan”, mutta todellinen vahvistus saadaan myöhemmin kohdassa: ”On sairas isänmaamme, se potkii sortaa lastaan, sen kanssa leivän jaamme, vaikkei se koskaan niitäkään.” Kertoja siis kokee, että yhteiskunta tai valtio vie kaiken ruokkiakseen omaa riippuvuuttaan (mistä?) antamatta ihmiselle mitään takaisin. Lohdullista kuitenkin on, ettei yksilö anna periksi: ”En luovu taistelusta, en vaikka hylkäisitte.” Ehkä se, että kertojalla on edes yksi läheinen ihminen, riittää antamaan voimaa kohdata raaka todellisuus. Kappale on tavallaan surumielinen kohtaus öisellä rannalla, mutta toisaalta voimaannuttava, eihän kertosäkeistössä suostuta antamaan periksi ja pettämään elämää.

Albumin viimeisen kappaleen myötä palataan Hectorin folk-rock–juurille. Neil Youngin kappaleesta Tell Me Why mukailtu Kerro vaan! jättää vastaanottajalle toivoa paremmasta; pieni, akustisen kitaran säestykseen perustuva, melodisesti helppotajuinen kappale lauletaan lämpimän armolliseen sävyyn. Säkeistöjä ja kertosäkeistöjä on kaksi ja koko kappaleen pituus jää kahteen minuuttiin. Ensimmäisen säkeistön sanoitus sisältää aavistuksen uhkaaviakin elementtejä mustine ratsuineen, mutta ydinajatuksena tuntuu olevan, että ihmissydän löytää harvoin rauhaa omilta peloiltaan. Toisen säkeistön viesti on tulkinnallisesti yksinkertaisempi – siinä oleellinen asia tiivistyy sanoihin ”vierelläs oon hetkisen”. Kertosäkeistössä laulaja rohkaisee kuulijaa: ”Kerro vaan: Mikset pysty itses kanssa sopimaan?” ja jatkaa kysymällä ensimmäisellä kerralla, onko toinen liian vanha saamaan vai nuori luopumaan, toisella kerralla liian nuori saamaan vai vanha luopumaan. Laulun sanoman voi tulkita niin, että päästäkseen sopusointuun maailman kanssa yksilön on ensimmäisenä hyväksyttävä itsensä. Usein tämän huomaamiseen tarvitaan toisen apua.

Albumina Kadonneet lapset on kiistämättä oman aikansa tuote. Ajankuva hahmottuu välähdyksinä sanoituksista: Insinöörin unissa ”Tiilikainen hiihtoa selostaa” ja ”tänään kuoli Elvis”, Postitoimistojutun ensimmäisessä säkeistössä taas ”Hector laulaa radiossa Tuu takaisin” – vuonna 1976 kuollut Pekka Tiilikainen oli Ylen pitkäaikainen, tunnettu urheiluselostaja, aikansa suurimpiin lukeutunut nuorisoidoli Elvis Presley kuoli vuonna 1977, ja Hectorin oma kappale Tuu takaisin julkaistiin Kadonneita lapsia edeltävällä Hotelli Hannikainen –albumilla vuonna 1976. Silti albumiin sisältyy vielä runsaasti ajankohtaisuutta, koska ihanneyhteiskuntaa ei ole saavutettu lähes 40 vuodessakaan. Työttömyys, vieraantuminen, masennus, kodittomuus, turhautuminen, sairaus ja epäoikeudenmukaisuus ovat harmillista kyllä tätä päivää.

Millainen albumikokonaisuus! Rikkinäinen yhteiskunta, joka tuottaa särkyneitä yksilöitä: Väsyneet ja vieraantuneet tuskailevat yksin ongelmiensa kanssa, toisten vastoinkäymisille nauretaan ja niistä pyritään hyötymään, työttömällä ei ole mitään, nainen on toisen luokan kansalainen ja koditon veteraani paleltuu hankeen. Kadonneet lapset käsittelee modernin yhteiskunnan kipukohtia erilaisista näkökulmista melko raadollisinkin sanankääntein, mutta jokaisesta albumin kappaleesta voi löytää myös inhimillistä lämpöä; musiikilla pehmennetään julmia sanoja ja vastaavasti toiset sanat antavat lohtua ja toivoa siitä, että joku vielä kuuntelee ja rakastaa. Postmodernille ominainen teknologian korostuminen tekee Hectorin 1980-luvun alun albumien (Eurooppa [1981], Hyvää yötä, Bambi [1982]) soundeista huomattavasti Kadonneita lapsia kylmempiä – ne tarjoavat vähemmän inhimillistä tarttumapintaa, jolloin vieraannuttamisefekti tehostuu. Kadonneet lapset ehkä pyrkiikin herättämään kuulijan sympatiat tarinoiden henkilöhahmoja kohtaan ja kiinnittämään huomiota sosiaalisen ympäristön ongelmiin. Mahdollisuuksia muutokseen on niin kauan kuin edes joku jaksaa taistella.

Hectorin laajaan tuotantoon on kautta linjan sisältynyt myös leppoisia, lohdullisia ja humoristisia kappaleita, mutta tämän albumin yleisilme on vakava. Syvempi analyysi olisi jo väitöskirjamittainen tuotos, mutta annettakoon jotain vielä salaliittoteoreetikoillekin: Laiva mainitaan ohimennen kolmessa eri kappaleessa – ”tuhat lokkia laivaa veti valjain” (Palellaan yhdessä), ”puisen laivan on nähty uppoavan” (Kissojen yö) ja ”yössä harhailee sydänlaivat” (Kerro vaan!). Jätän itse nyt pohtimatta, mikä symboliikka sanoihin mahdollisesti sisältyy (jos mikään). Yksi yhteiskuntakriittisen albumin ydinkysymyksistä kuullaan jo ensimmäisessä kappaleessa, ja näitä sanoja pohtimaan aion jättää lukijan tällä erää: ”Huomiselta toivotko enempää?”

Analyysiä Hectorin albumista Kadonneet lapset (1978), osa III: Surrealistisia painajaisia

Insinöörin unet alkaa räikeällä kitaran ja rummun läpitunkemalla kompilla, jonka päälle aggressiivinen kertoja karjuu tukahdutetulla äänellä – rumuuden estetiikka viittaa varhaiseen punk-rockiin. Minä-kertoja kuvailee ajanviettoaan, johon sisältyy Fortunan (Suomessa 1920-luvulla kehitetty, flipperiä muistuttava puinen pelilauta) pelaamista, itsensä koskettelua ja sen pohtimista, mitä puhutellun naisen puseron alla on. Yhtäkkiä musiikki muuttuu täysin; harvoin kontrasti A- ja B-osien tyylissä on näin voimakas. Kiukkuisen rymistelyn ja huudon korvaa jousisoitinten säestämä, lyyrinen ja lempeän rakastunut laulu, jossa kertoja haikailee Hollywood-tyyppistä rantakohtausta lemmittynsä kanssa. Rautalankakitaran soolo toimii siltana uuteen A-osaan, jossa kertoja raivoaa lyhyesti epäonnistuneesta aamusta: ”Kello kilu säälittä parahtaa. Haavoittaudun partaraudalla. Myöhästymisestä ei sais narahtaa. Virka on jo vaakalaudalla!” Seuraavan B-osan haaveilevassa tunnelmoinnissa konttoriin on sittenkin ehditty ajoissa, eikä töitäkään juuri ole tehtävänä, mutta idolin kuolema hämmentää: ”Mieleni on jotenkin tunnoton. Tänään kuoli Elvis.” Viimeisessä A-taitteessa tiivistyy jollain tavoin koko albumin sanoma pienen ihmisen kokemasta vieraantumisesta – ”sieluni ei viihdy tässä lihassa, se pelkää mennyttä ja tulevaa”. A- ja B-osien tunneilmaisun vastakohtaisuus luo ajatuksen kertojan mielen hajoamisesta, oli kyse sitten kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, skitsofreniasta tai jostain muusta. Kertoja tunnustautuu insinööriksi, joten laulun nimi selittyy. Kiinnostava on raja kertojan todellisuuden ja unelmoinnin välillä; ensimmäinen B-osa vaikuttaa selvästi kuvitelmalta tai kaukaiselta muistolta, mutta toisen kohdalla ei voi olla varma, unelmoiko mies vain ajoissa töihin ehtimisestä vai onko myöhästymisen välttäminen oikeasti unenomaisen huojentava kokemus. Laulusta kuvastuu joka tapauksessa kertojan tyytymättömyys elämäänsä.

Kappaleessa Palellaan yhdessä huomion kiinnittää omaleimainen, sähkökitarapainotteinen riffi, jossa nousevaa kulkua seuraa saman tien vastaava lasku – taivasta tavoitellessa syöksytään helvettiin (anabasis ja katabasis). Soundi on raskas ja uhkaava, leppeitä laineita ei aaltoilusta tule ajatelleeksi. Rakenteeltaan kappale noudattaa perinteistä AB-kaavaa. Muodon yksinkertaisuudelle vastakohtainen on sanoituksen sisältö surrealistisessa, postmodernissa katkelmallisuudessaan. Kertosäkeistössä toistetaan laulun nimen mukaisesti: ”Oo beibi, beibi, beibi, me vaikka palellaan, oo beibi, beibi sentään yhdessä palellaan”. Säkeistöistä taas kuvastuu kylmä, julma, absurdi todellisuus, jossa esimerkiksi väkijoukko röhkii (nauraa?), kun kertojan puhuteltava kompastuu liekehtivään mieheen. Kukaan muu kuin kertoja ei siis välitä mistään, toisten onnettomuudesta koetaan vahingoniloa. Pientä ihmistä ei auta ympäröivä massa eikä ylempi valta, koska kertoja toteaa yhden säkeistön päätteeksi ”ja tv-uutisissa joku jumala sylki vasten silmiäin”. Kaikki on irvokasta karnevaalia, kun soittokunta säestää työttömyyskortistoon liukuvaa jonoa; myös laulajan äänenkäyttö tukee karnevalismin tematiikkaa liioittelevine, hinkuvine venytyksineen. Laulun lohdullisena puolena voi pitää sitä, että kertojalla ja puhuteltavalla on sentään toisensa, joten he ehkä pystyvät hieman lämmittämään toisiaan, vaikka palelevatkin. Kertoja säilyttää inhimillisyytensä loppuun asti – laulun viimeinen säe kuuluu ”paljain käsin sisukseni tutkin, siellä sydän vielä isännöi”.

Käenpoika (Laulu fasismista) alkaa äänimaalailulla – sataa, ukkostaa, kulkukissa rääkyy. Laulu nousee hiljalleen sateen päälle ja muuttuu pääasiaksi. Kertosäkeistöttömän, erittäin läpilauletun eli niukasti väisoittoja sisältävän kappaleen käenpoika on mies, joka tavoittelee häikäilemättä omaa etuaan; käki tunnetaan lintumaailman loiseläjänä, joka munii toisten lintujen pesiin, ja kasvaessaan käenpoikanen tyrkkii muut poikaset pesästä saadakseen itse kaiken tilan ja ruuan. Laulun lapsista kasvaa näitä ”käenpoikia”, vallanhimoisia sotilaita ja kuninkaita, jotka oikeuttavat toisten sortamisen jumaluususkolla. Vaikka ”on kuollut peto suuri bunkkeriinsa” eli Adolf Hitlerin tavoittelema Kolmas valtakunta romahti, pahuus ei ole kadonnut, vaan sen alkuperää on yhä jäljitettävä jokaisesta ihmisestä: ”Se täytyy meistä polttaa, ennen kuin paiseet parantaa. Ja silloin aamu koittaa, voimme taas rakastaa.” Sanoihin sisältyy ainakin yksi selvä viite maailmankirjallisuuteen, mutta tarkemmin en kykene sitä nyt palauttamaan mieleeni. Kappale päättyy äänimaisemaan kuten alkaakin, mutta nyt pianon helähdykset kimaltavat aamuaurinkona kasteessa ja ääniraidalla pikkulinnut visertävät. Päätös jättää ilmoille toivon paremmasta huomisesta, mutta ajatuksen voi kyseenalaistaa utopiana, jos kerran lapset syntyvät jo lähtökohtaisesti vallanhimoisina; ihmisluonto on raadollinen ja käki on käki kuoriutumisensa hetkestä lähtien. Myös kertojan äänensävystä voi aistia loppua kohti kehittyvän aavistuksen ironista skeptisyyttä omia sanoja kohtaan.

Kissojen yö on Hectorin versio Al Stewartin kappaleesta Year of the Cat (”kissan vuosi”), joka julkaistiin vuonna 1976. Nimensä alkuperäiskappale sai vietnamilaisesta horoskoopista, jonka merkeistä yksi on kissa; merkki vastaa kiinalaisen horoskoopin jänistä. Jonomuotoa noudattavan alkuperäiskappaleen sanoitus on yksiselitteisempi kuin Hectorin lukuisista tuokiokuvista ja henkilöistä koostuva adaptaatio. Vaikka suomennoksen nimi viittaa yöhön, laulussa puhutaan aamusta niin alussa kuin lopussakin: Avaus kuuluu ”oli aamu jonkun Suomi-filmin, joka kulisseilta näyttää vaan” ja loppumetreillä sanotaan ”pian aamu on ja hän on jälleen kädet ristissä niin peloissaan”. Monitulkintaisista lyriikoista voi tulkita kritiikkiä kulttuurin pinnallisuutta ja ihmisten esineellistämistä kohtaan – yksilön tuska on halpaa ja vanhus tavoittelee menetettyä nuoruutta pukeutumisella, mutta lopulta jäljelle jää vain ristiriitoja ja särkyneitä illuusioita. Lopussa otetaan vielä kantaa ilmastokysymykseen ja saastumiseen paljolti samoin retorisin keinoin kuin Juice Leskisen vuonna 1981 julkaistussa kappaleessa Myrkytyksen oireet: ”Mutta myrkyt liikkuu, kun tuuli käy. Kohta alkaa täälläkin pakastaa. Voit mennä pois tai vielä hetken nukkua tai rakastaa yli kissojen yön.” 1960-luvulta lähtien teollisuuden päästöjen aiheuttamat happosateet herättivät huolta ympäristöstä, mutta tämän päivän suurimpana ongelmana Euroopassa pidetään ilmaston lämpenemiseen johtavia hiilidioksidipäästöjä. Kissojen yötä analysoidessa huomiota voi kiinnittää myös persoonapronomineihin: Minä, sinä, hän ja he, muttei koskaan me tai te, ikään kuin yksikössä jokainen jäisi aina yksin ja monikossa olisi vain kaukaisia ulkopuolisia, heitä, kasvoton massa, johon ei löydy mitään kosketuspintaa. Epävarmaa on sekin, pysyvätkö kertojaminä ja puhuteltu sinä koko ajan samoina. Kissa on petoeläin ja yksineläjä, joka metsästämisen lisäksi keskittyy lähinnä nukkumaan lämpimässä, suojaisassa paikassa, joten laulun symboliikan tulkitseminen niin, että ihminen on kissa, antaa yhteiskunnasta melko raa´an kuvan. Yö puolestaan symboloi totunnaisesti pimeyttä ja uhkaa.

Ihminen näyttäytyy edellämainituissa kappaleissa petona, jonka kaoottinen mieli voi luoda mitä erilaisimpia hirveyksiä niin itselleen kuin muillekin. Lauluissa kolmannessa persoonassa kuvatut ihmiset näyttäytyvät välinpitämättöminä ja jopa eläimellisinä nihilisteinä groteskeissa tuokiokuvissa. Yhteisöllisyys ei merkitse enää mitään koventuneiden arvojen ja kyynisen individualismin aikana. Ehyet kulttuuriset kertomukset ovat sirpaloituneet hajanaisiksi katkelmiksi, joista on vaikea koota mitään järkeenkäypää; jokainen ottaa mitä tahtoo ja käyttää hyväkseen. Laulut noudattavat pelkistettyjä muotorakenteita, mutta sanoitukset jättävät runsaasti tulkinnanvaraa. Muodon yksinkertaisuus sopii moderniin estetiikkaan, jolle ominaista on teollinen sarjatuontanto, joten musiikissa tämän voi tulkita kritiikkinä ihmisten tasapäistämiselle; suomalaisen yhteiskunnan modernisoitumisen kipukohdat alkoivat korostua juuri albumin julkaisuaikaan. Ilmoille jää esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Jos yksilö ei kykene rakentamaan edes ehjää identiteettiä itselleen, miten yhteiskunta voisi olla yhtenäinen kokonaisuus? Toisaalta jos yhteisöä ja kulttuurista jatkuvuutta ei ole, mistä yksilön identiteettiprosessille löytyy perustaa? Jotta albumin synkemmät sävyt eivät jäisi päällimmäisinä mieleen, käsittelen sarjan viimeisessä osassa niitä kahta laulua, joista välittyy kuulijalle eniten toivoa ja inhimillistä myötätuntoa. Nämä kappaleet toimivat albumin kehyksinä – avausraitana kuultava Tuulisina öinä ja loppurauhoitelmana Kerro vaan!

Analyysiä Hectorin albumista Kadonneet lapset (1978), osa II: Koruttomia kertomuksia

 Johdanto

Vuonna 1978 ilmestynyt Hectorin seitsemäs pitkäsoittoalbumi Kadonneet lapset heijastelee oman aikansa Suomen yhteiskunnallisia kipukohtia. Kaupungistuminen, yhtenäiskulttuurin sirpaloituminen, kylmä sota ja pahimmillaan kahdeksaan prosenttiin kohonnut työttömyysaste jättivät jälkensä 1970-luvun lopun henkiseen ilmapiiriin. Tätä toivat musiikissaan esiin monet suomirock-genren artistit. Onko Kadonneet lapset –albumilla kosketuspintaa tähän päivään, kun julkaisusta on kulunut lähes 40 vuotta?

Suomen työttömyysaste oli vuoden 2016 joulukuussa  7,9 prosenttia eli työttömänä on maamme työvoimasta yhtä suuri osa kuin vuonna 1978. Julkinen talous on ollut kuralla jo useita vuosia, köyhimpien kansalaisten toimeentulo näyttää päivä päivältä epävarmemmalta ja erityisesti nuorten syrjäytymistä käsitellään mediassa yhtenään. Jyrkimmät kriitikot puhuvat hyvinvointivaltion alasajosta. Omien rajojen ulkopuolisista ilmiöstä huolta herättävät Venäjän presidentti Vladimir Putinin pyrkimykset laajentaa elintilaansa ja USA:n tuoreen päämiehen Donald Trumpin kukkoilu. Muun muassa näitä asioita sopii pohtia hiljattain 50-vuotistaiteilijajuhlaansa viettäneen Hectorin musiikkia kuunnellessa.

Kadonneet lapset sisältää 11 kappaletta, joista viiden melodiat ovat ulkomaista lainatavaraa; kaikki sanoitukset ovat Hectorin käsialaa. Albumin nimikkoraitaa olen analysoinut jo aiemmin tänä vuotta, joten nyt on aika luvatusti keskittyä muihin kappaleisiin. Kronologisen etenemisen sijaan olen päätynyt jakamaan loput 10 kappaletta kolmen eri teeman alle. Myönnän jaon osittain mielivaltaiseksi, mutta koen mielekkäämmäksi jakaa tekstiä pienemmiksi osakokonaisuuksiksi kuin läväyttää kertalukemiseksi kokonaisen pitkäsoittoalbumin analyysin. Tähän nyt julkaisemaani ensimmäiseen teemaan ”Koruttomia kertomuksia” sisällytän neljä laulua. Toisena teemana ”Surrealistisia painajaisia” analysoin myöhemmin niin ikään neljä kappaletta. Loput kaksi raitaa ja yhteenvedon kokoan teemaan ”Varovaista toivoa”.

Koruttomia kertomuksia

Blues-vaikutteisessa, huuliharpun ja kantrikitaran värittämässä, AB-muotoa noudattavassa Postitoimistojutussa mies kulkee halki kaupungin matkallaan postikonttoriin. A-muotoisissa säkeistöissä kerrotaan nykien ja ironisen venytellen matkan vaiheista ja kuinka sen varrella vastaantulija, joulupukki ja ravintolan tarjoilija vuorollaan kysyvät, onko miehellä kaikki okei, mutta vastaus on aina hetken pohdinnan jälkeen ei. B-muotoisissa, melodisimmissa säkeistöissä, joita en vaihtuvan sanallisen sisällön takia halua kutsua kertosäkeistöiksi, vaikka ne ehkä sellaisiksi voisikin mieltää, lauletaan kuinka ”hän on niin väsynyt” ja kyllästynyt milloin puolueohjelmien valheisiin, milloin naapureiden harjoittamaan vaivihkaiseen itsetuhoon. Draaman kaari huipuntuu seuraavasti: ”Hän pääsee postitoimistoon, jota ryöstää joku ryhmä epätoivoinen. Hän kirjeen heittää laatikkoon, ja siinä lukee olen osasyyllinen. Hän huutaa itku kurkussa mä oon okei, mut kaiku toistaa viimeisen tavun ei, ei, ei.” Tähän asti kertoja on näyttäytynyt ulkopuolisena, mutta viimeisessä B-taitteessa kertojasta tulee osallinen tapahtumiin: ”Hän on niin väsynyt. Sitä kirjettä mä mietin, kun mä kotio meen ja toivon presidentin liittävän sen uudenvuodenpuheeseensa.” Kertoessaan päähenkilön väsymyksestä laulaja luopuu sarkastisesta venyttelystä ja laulaa lempeämmin, osaaottavammin, enemmän tosissaan. Laulun tapahtumien ja henkilöiden roolien sekoittumisesta syntyy tehokas vaikutus: Mies, joka ei matkallaan tiedä postitoimiston ryöstöstä, on kirjoittanut kirjeen, jossa myöntää osasyyllisyytensä tapahtumaan. Ulkopuoliseksi luultu kertoja muuttuukin minä-subjektiksi, joka pohtii kirjettä kotimatkallaan. Oliko hän ehkä paikalla ryöstön sattuessa? Voidaan tulkita, että yhteiskunnassa jokainen on tavallaan syyllinen toisten epätoivoisiin tekoihin; jokaisen ohikulkijasta presidenttiin on tehtävä osansa, jotta elämäntilanteiden kärjistymisiltä vältyttäisiin. Laulussa käy ilmi muun muassa, että lasten päivähoito on sekaisin ja eri tahot vain kinastelevat keskenään. Nykymuodossaan yhteiskunta helposti kuluttaa yksilön resurssit loppuun – ei ole ihme, että yksilö on väsynyt. Postitoimistojuttua voi 2000-luvulla kuunnella myös sarkastisena kannanottona Postin(/Itellan/Postin) viime vuosina kohtaamiin vaikeuksiin. Näinköhän kirje löytää vastaanottajansa ennen kuin on liian myöhäistä?

Ei mittään (Työttömän arkiviisu) tarttuu helposti mieleen yksinkertaisessa, kansanlaulumaisessa toisteisuudessaan – melodia onkin kansanmusiikkiperintöä. Akustisen kitaran helinä muistuttaa hetkittäin kannelta. Jonomuotoisen laulun hokema ”ei mittään” kuvastaa työttömän todellisuutta, jossa päivät ja kuukaudet kuluvat vailla sisältöä. Puolueet, valtionhallinto ja muu maailma eivät tee mitään oloja helpottaakseen, eivätkä ratkaisua tarjoa sen koommin alkoholi, lääkkeet kuin itsensä viilteleminen tai peräti tappaminenkaan (”partakoneen terä ei mittään”). Säkeistöjen seuratessa toisiaan laulajan aluksi toteava lallattelu muuttuu vähitellen yhä kiukkuisemmaksi, kunnes lopulta miltei huudetaan: ”mut mehän ei ollakaan mittään!” Laulun kyynisessä yksinkertaisuudessa on todistusvoimaa – mitäpä sosiaalitukien varassa elävällä olisi varaa tehdä ja miten yhteiskunnan korkeimmille paikoille kivunneet voisivat ymmärtää osattomaksi jääneitä. Työttömän asema on eriarvoinen työllistettyyn verrattuna paitsi tulojen myös esimerkiksi terveyspalvelujen suhteen – työterveyshuollon piiriin kuuluva saa hoitonsa helpommin ja nopeammin, vaikka juuri työttömän terveys on suuremmin uhattuna. Silti nykyinen valtionjohto pyrkii pikemminkin heikentämään ihmisarvoisen työllistymisen edellytyksiä ja työttömän selviytymismahdollisuuksia kuin edistävän niitä. Liekö kukaan oikeasti työllistynyt TE-palveluiden ansiosta? Huomattava osa työmarkkinatuen saajista joutuu anomaan myös toimeentulotukea. Pitkäaikaistyöttömäksi putoaminen vähentää edelleen työhön paluun mahdollisuutta. Huono-osaisuudella on myös ikävä taipumus periytyä tuleville sukupolville, eli laulu saattaa olla nykyään ajankohtainen niiden lapsille, joille se oli arkipäivää ilmestymisaikanaan. Vuonna 2015 pelkän peruskoulun päättötodistuksen varaan jääneitä 20–29-vuotiaita oli 17 prosenttia koko ikäluokasta – miltei viidesosa alle 30-vuotiaista on siis vailla edes toisen asteen koulutusta. Fyysisesti raskaiden ja manuaalisten toisteisten työtehtävien siirtyessä roboteille kouluttamattoman ihmisen työllistymismahdollisuuden ovat heikot. Toisaalta korkeakaan koulutus ei näinä päivinä anna takeita työllistymisestä. Mitäpä väliinputoajalle tarjolla? Ei mittään.

Karun herkässä, pianosäesteisessä balladissa yhteiskunnan hylkäämä sotaveteraani, laulun nimen mukainen Tuntematon sotilas, kertoo kohtalostaan. Lapsuuskodistaan liian varhaisessa vaiheessa ulkomaailmaan potkittu poika jää vaille koulutusta ja ammattia. Sodassa menetettyä nuoruutta ja toista kättä ei mikään korvaa – heitteille jätetty, pelokas veteraani kerjää kylmissään markkaa matkalippuun pateettista hipovan jousiorkesterimusiikin myötäillessä elämisen tuskaa. Paljastuu, että mies on koditon: ”Mä en tiedä, minne ensi yönä pääni kallistan, taas kylmä näyttää yöstä tulevan.” Nämä jäävät minämuotoisen kertojan viimeisiksi sanoiksi, ja loppuratkaisu on ulkopuolisen, kaikkitietävän kertojan varassa: ”Pohjantähti vilkkuu ystävyyttään ylle maailman, ja hän nukkuu kinokseen puhtaan sinivalkoiseen. Yhteiskunta maksaa matkan viimeisen. Ne noin pois veivät lapsen vanhenneen.” Kuva on kuin Andersenin sadusta Pieni tulitikkutyttö. 1970-luvulla veteraanien työtä ei arvostettu nykyisellä tavalla, vaan sodan läpikäyneet olivat vasta järjestäytymässä erilaisiksi tukiorganisaatioiksi lähes ainoana apunaan aseveljien tuki. Kaikkia vertaisapu ei kuitenkaan ehtinyt saavuttaa. Tuntemattoman sotilaan tarina on häpeällinen – hyvinvointivaltio ei toteuta tavoitettaan, jos yhteiskunnan ainut vastuu syrjäytymisestä rajoittuu hautajaiskulujen maksamiseen. Tänä päivänä ajatus sotiemme veteraanin paleltumisesta kodittomana hankeen tuntuu epätodelliselta jo siksikin, että veteraanien keski-ikä ylittää tänä vuonna 92 vuotta. Toisaalta tilastojen mukaan Suomessa oli vuoden 2015 lopussa noin 8000 asunnotonta, mutta todellisen luvun uskotaan olevan suurempi. Myös huoltosuhteen heikentymisestä johtuvaa vanhustenhoidon alennustilaa valitetaan mielipidepalstoilla ja iltapäivälehtien otsikoissa yhtenään.

Nainen yksin on kertoo sukupuolten välisestä eriarvoisuudesta. Alice Cooperin kantaesittämän kappaleen alkuperäisversio Only Women Bleed käsittelee perheväkivaltaa. Hectorin suomennoksessakin mies pitää naista valtansa alla pakottaen tämän luopumaan työstään lasten hankinnan takia. Nainen jää kotiin yksin ilman tukea miehen tehdessä mitä haluaa – ”mies juo ja tulee jos on tullakseen”. Nainen ei kykene kuromaan umpeen välimatkaa mieheen, mutta musiikissa tapahtuu nousu ja voimaantuminen jousiorkesterin tahdissa. Lopussa intensiteetti pienenee taas, mutta sanoituksessa tapahtuu läpimurto vapauteen: ”Kun nainen murtuu, mies jäädä saa.” Tietyn rajan ylittyessä nainen siis hylkää miehen tavalla tai toisella. Naisten asema suomalaisessa yhteiskunnassa on toki parantunut vuosikymmenten kuluessa, mutta näin ei suinkaan ole kaikissa kulttuureissa ja yhteiskunnissa. Sitä paitsi nyky-Suomessakaan naisten palkat eivät yllä miesten vastaavien tasolle, perhevapaista suurimman osan käyttävät edelleen naiset ja tästä syystä nuoren naisen palkkaaminen on työnantajalle riski; monilla naisvaltaisilla aloilla työsuhteet jäävät silpuksi, eikä nainen ehkä tule toimeen omalla eläkkeellään sen ajan koittaessa. Vieläkin perheväkivallan uhri on useimmiten nainen. Täydelliseen tasa-arvoon on siis edelleen matkaa.

Neljä kappaletta, neljä siloittelematonta tarinaa huono-osaisista ihmisistä; osittain vielä erittäinkin ajankohtaisia kertomuksia. Ryhmä on niin vahva kuin sen heikoin lenkki, joten onko yhteiskunnalla varaa hylätä yhtään jäsentään tämäntyyppisten traagisten tositarinoiden päähenkilöiksi? Sitä miettiköön kukin tahollaan. Seuraavassa kirjoituksessa joskus lähitulevaisuudessa pohdin siis albumin sanoituksiltaan monimielisempiä lauluja, joissa kuvat ja tunnelmat vaihtuvat postmodernilla kiihkeydellä välittäen yhtä kaikki dystopisia painajaisnäkyjä.