Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 11.5.2017.
Okko Kamu, kapellimestari. Jonathan Roozeman, sello. Sostakovits – Stravinski.
Sinfonia Lahti lopetteli kevätkauttaan entisen
ylikapellimestarinsa Okko Kamun johdolla 1900-luvun venäläisen musiikin
merkeissä. Illan alkajaisiksi kuultiin ensimmäinen Dmitri Sostakovitsin
kahdesta sellokonsertosta; säveltäjä omisti molemmat Mstislav Rostropovitsille.
Tulkitsijana toimi orkesterin residenssitaiteilija Jonathan Roozeman, jonka
kyvykkyydestä yleisö on saanut todisteita jo aiemmin tänä vuonna.
Soolosello aloittaa konserton ja saa alkuun säestystä vain
puupuhaltimilta. Heti huomaa, että kyse on 1900-luvun musiikista – sävy on
paljas, siloittelematon ja Sostakovitsille ominaisesti sarkasmissaan purevan
kiero. Suhteellisen suppeasti orkestraatiosta huolimatta musiikki tulvii suurta
ilmaisuvoimaa, jonka ytimessä kytee aimo annos sadomasokistista
ilkeämielisyyttä. Vaskipuhaltimien tehtäviä hoitaa yksi ainoa käyrätorvi, jonka
rooli on soloistisuudessaan sitäkin tärkeämpi. Konserton avausosan voi mieltää
eräänlaisena dance macabrena, mitä lyhyydessään tyly loppu korostaa.
Toisen osan jousipainotteinen alku on tyyliltään
perinteisempi huokaillessaan romantiikan raskautta. Mieleen nousee kuva
viilenevän illan utuisesta hämärästä, jonka hiljaisuudessa soolosello saa
tilaisuuden itsetutkiskeluun; tässä kuullaan impressionistisvaikutteista,
intensiivistä herutusta, joka istuu kauniisti sellon luonteeseen. Sitten
musiikissa kuohahtaa yllättäen ja orkesterin tykyttävä pulssi luo soololle
ulkopuolisen paineen, josta seuraa kimpaantunut voimaantuminen. Kudos kuitenkin
väljenee taas jääden kellumaan eteeriseen modernismiin. Celestan helähtelevä
sointi muistuttaa lastenkamarin soittorasiaa, mutta kaikkineen tunnelma on
alitajuisen uhkaava. Uhka ei kuitenkaan konkretisoidu, vaan orkesteri
hiljentyy. Vasta viimeisenkin äänen vaiettua sello aloittaa soolokadenssinsa,
joka hakee tuntumaansa tyynin, pitkin vedoin. Sitten solisti näppäilee kieliä
kokeilevasti ennen kuin laukeaa täyteen purkaukseen rauhoittuakseen taas
lopuksi. Uutta pizzicatopohdiskelua seuraa pitkän linjan melankolia, jonka
jälkeen on taas aika näppäillä esiin uusi vaihtoehto. Kadenssin huipennus on
sellon ärhäkkä rähinä, joka tuntuu nostavan nokkaansa todeten ”nytpä teen mitä
lystään, haistakaa…”.
Pitkää, monitahoista kadenssia seuraa finaali, jossa
palataan joissain määrin ensimmäisen osan teemoihin. Musiikin tempo on nopea ja
sävy kiukkuinen. Orkesterin glissandot luovat ironista vaikutelmaa ja
kiihkeässä menossa suuntaa vaihdetaan yllättäen moneen kertaan
kyynärpäätaktiikalla edeten. Rivien välistä kuultaa viha, mutta myös mustan
huumorin pilkahdus ja kaikesta huolimatta kiihkeä elämänhalu. Kokonaisuutena
konsertto vetoaa suuresti ironiantajuiseen kuulijaan, mutta tuskin kovin moni
muukaan Sibeliustalon pääsalissa toukokuisena torstai-iltana istuneista sellon
ystävistä jäi kylmäksi nuoren Roozemanin särmikkään luontevasta tavasta
käsitellä virtuoosisia aineksia sisältävää konserttoa. Näin voisi päätellä
ainakin myrskyisistä suosionosoituksista, joista solisti kiitti Bachin pehmeän
lämpimällä, ajattomalla ja ilmapiiriä keventävällä sarabandella.
Väliajan jälkeen listalla oli Stravinskin balettimusiikkia,
eikä kerta ollut tänä keväänä ensimmäinen. Nyt kuultiin säveltäjän ”venäläisen
kauden” kolmesta tunnetuimmasta baletista Tulilinnun
ja Kevätuhrin väliin sijoittuva Petruska, nelikohtauksinen burleski
baletti. Tarinassa vietetään laskiaismarkkinoita Pietarissa 1830-luvulla, missä
kaikenlaisten kauppiaiden ja ilveilijöiden joukossa on myös silmänkääntäjä
nukketeattereineen. Huilullaan silmänkääntäjä herättää teattein kolme nukkea
henkiin. Esitys on klassinen kolmiodraama – ruma harlekiinihahmo Petruska
rakastuu palavasti pinnalliseen balleriinaan, joka puolestaan viettelee
rikkaan, luonteeltaan epämiellyttävän maurin. Välissä palataan
markkinatunnelmiin, mutta sitten elävät nuket ryntäävät esiin ja tarina saa
traagisen lopun maurin iskiessä Petruskan kuoliaaksi. Markkinayleisö kauhistuu,
vaikka silmänkääntäjä selittää Petruskan olevan vain puuta ja sahanpurua. Lopuksi
nukketeatterin katolle ilmestyy Petruskan haamu, joka pilkkaa markkinaväkeä.
Petruskan
musiikista vastaa suuri orkesteri kattavine lyömäsoitinarsenaaleineen. Alun
soundissa on samantyyppistä kimmellystä kuin Sibeliuksen Karelia-sarjan alla marcia –osassa. Edetessään musiikki muuttuu
ailahtelevammaksi. Efektihakuisuutta on vaikea olla huomaamatta – muun muassa vaskipuhallinten
paukahdukset ja sordiinoilla kikkailu, moneen kertaan toistuvat rumpusoolot,
joissa kaksi lyömäsoittajaa rummuttaa kiihkeän alkuvoimaisesti dramaattisia
tehoja kasvattaen, ja vaihtuvat tahtilajit luovat värikästä, kaoottista
markkinatunnelmaa. Paikoitellen kuullaan eksoottisia vivahteita, joiden voi
ajatella sisältyvän joko markkinoiden tapahtumiin eläimineen ja ennustajineen,
tai kuvaavan Petruskan mustasukkaisuuden herättävää mauria. Orkesterin
hypähtelyistä voi kuulla, kuinka nukkemestari vetelee naruistaan.
Huomionarvoisia yksityiskohtia värikkäässä musiikillisessa aineksessa ovat
esimerkiksi turhankin lyhyeksi jäävä kiehtova fagotin ja trumpetin duetto ja
sitä melko pian seuraava voimallinen tuubasoolo.
Musiikin kerronnasta on ensikuulemalta hankala erottaa kohtausten
rajapyykkejä, mutta kenties se ei ole olennaisin asia konserttielämyksessä. Petruska vaatii orkesterilta todella
paljon, mutta Sinfonia Lahti suoriutui haastavasta tehtävästä ihanteellisesti.
Okko Kamu hallitsi kokemuksen suomalla varmuudella suuruudenhulluutta hipovan
kokoonpanon. Erityisesti lyömäsoittajat pääsivät näyttämään kyntensä ja
loistamaan Petruskassa, eivätkä
puhaltajat jääneet sen huonommiksi. Musiikissa on koko ajan päällä täysi tohina
samaan tapaan kuin Rimski-Korsakovin Schererazadessa,
mikä voi johtaa mauttomaan rymistelyyn, mutta Kamu piti ohjat tiukasti
käsissään ja hyödynsi tehoja maltillisesti voidakseen ottaa kaiken irti
oikeissa paikoissa. Harrastajaorkesterikin osaa soittaa kovaa, mutta suurinta
taitoa vaatii soittaa hiljaa – ja tietää, milloin on minkäkin nyanssin aika.