perjantai 12. toukokuuta 2017

Räväkkää venäläistä 1900-luvulta


Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 11.5.2017. Okko Kamu, kapellimestari. Jonathan Roozeman, sello. Sostakovits – Stravinski.

Sinfonia Lahti lopetteli kevätkauttaan entisen ylikapellimestarinsa Okko Kamun johdolla 1900-luvun venäläisen musiikin merkeissä. Illan alkajaisiksi kuultiin ensimmäinen Dmitri Sostakovitsin kahdesta sellokonsertosta; säveltäjä omisti molemmat Mstislav Rostropovitsille. Tulkitsijana toimi orkesterin residenssitaiteilija Jonathan Roozeman, jonka kyvykkyydestä yleisö on saanut todisteita jo aiemmin tänä vuonna.

Soolosello aloittaa konserton ja saa alkuun säestystä vain puupuhaltimilta. Heti huomaa, että kyse on 1900-luvun musiikista – sävy on paljas, siloittelematon ja Sostakovitsille ominaisesti sarkasmissaan purevan kiero. Suhteellisen suppeasti orkestraatiosta huolimatta musiikki tulvii suurta ilmaisuvoimaa, jonka ytimessä kytee aimo annos sadomasokistista ilkeämielisyyttä. Vaskipuhaltimien tehtäviä hoitaa yksi ainoa käyrätorvi, jonka rooli on soloistisuudessaan sitäkin tärkeämpi. Konserton avausosan voi mieltää eräänlaisena dance macabrena, mitä lyhyydessään tyly loppu korostaa.

Toisen osan jousipainotteinen alku on tyyliltään perinteisempi huokaillessaan romantiikan raskautta. Mieleen nousee kuva viilenevän illan utuisesta hämärästä, jonka hiljaisuudessa soolosello saa tilaisuuden itsetutkiskeluun; tässä kuullaan impressionistisvaikutteista, intensiivistä herutusta, joka istuu kauniisti sellon luonteeseen. Sitten musiikissa kuohahtaa yllättäen ja orkesterin tykyttävä pulssi luo soololle ulkopuolisen paineen, josta seuraa kimpaantunut voimaantuminen. Kudos kuitenkin väljenee taas jääden kellumaan eteeriseen modernismiin. Celestan helähtelevä sointi muistuttaa lastenkamarin soittorasiaa, mutta kaikkineen tunnelma on alitajuisen uhkaava. Uhka ei kuitenkaan konkretisoidu, vaan orkesteri hiljentyy. Vasta viimeisenkin äänen vaiettua sello aloittaa soolokadenssinsa, joka hakee tuntumaansa tyynin, pitkin vedoin. Sitten solisti näppäilee kieliä kokeilevasti ennen kuin laukeaa täyteen purkaukseen rauhoittuakseen taas lopuksi. Uutta pizzicatopohdiskelua seuraa pitkän linjan melankolia, jonka jälkeen on taas aika näppäillä esiin uusi vaihtoehto. Kadenssin huipennus on sellon ärhäkkä rähinä, joka tuntuu nostavan nokkaansa todeten ”nytpä teen mitä lystään, haistakaa…”.

Pitkää, monitahoista kadenssia seuraa finaali, jossa palataan joissain määrin ensimmäisen osan teemoihin. Musiikin tempo on nopea ja sävy kiukkuinen. Orkesterin glissandot luovat ironista vaikutelmaa ja kiihkeässä menossa suuntaa vaihdetaan yllättäen moneen kertaan kyynärpäätaktiikalla edeten. Rivien välistä kuultaa viha, mutta myös mustan huumorin pilkahdus ja kaikesta huolimatta kiihkeä elämänhalu. Kokonaisuutena konsertto vetoaa suuresti ironiantajuiseen kuulijaan, mutta tuskin kovin moni muukaan Sibeliustalon pääsalissa toukokuisena torstai-iltana istuneista sellon ystävistä jäi kylmäksi nuoren Roozemanin särmikkään luontevasta tavasta käsitellä virtuoosisia aineksia sisältävää konserttoa. Näin voisi päätellä ainakin myrskyisistä suosionosoituksista, joista solisti kiitti Bachin pehmeän lämpimällä, ajattomalla ja ilmapiiriä keventävällä sarabandella.

Väliajan jälkeen listalla oli Stravinskin balettimusiikkia, eikä kerta ollut tänä keväänä ensimmäinen. Nyt kuultiin säveltäjän ”venäläisen kauden” kolmesta tunnetuimmasta baletista Tulilinnun ja Kevätuhrin väliin sijoittuva Petruska, nelikohtauksinen burleski baletti. Tarinassa vietetään laskiaismarkkinoita Pietarissa 1830-luvulla, missä kaikenlaisten kauppiaiden ja ilveilijöiden joukossa on myös silmänkääntäjä nukketeattereineen. Huilullaan silmänkääntäjä herättää teattein kolme nukkea henkiin. Esitys on klassinen kolmiodraama – ruma harlekiinihahmo Petruska rakastuu palavasti pinnalliseen balleriinaan, joka puolestaan viettelee rikkaan, luonteeltaan epämiellyttävän maurin. Välissä palataan markkinatunnelmiin, mutta sitten elävät nuket ryntäävät esiin ja tarina saa traagisen lopun maurin iskiessä Petruskan kuoliaaksi. Markkinayleisö kauhistuu, vaikka silmänkääntäjä selittää Petruskan olevan vain puuta ja sahanpurua. Lopuksi nukketeatterin katolle ilmestyy Petruskan haamu, joka pilkkaa markkinaväkeä.

Petruskan musiikista vastaa suuri orkesteri kattavine lyömäsoitinarsenaaleineen. Alun soundissa on samantyyppistä kimmellystä kuin Sibeliuksen Karelia-sarjan alla marcia –osassa. Edetessään musiikki muuttuu ailahtelevammaksi. Efektihakuisuutta on vaikea olla huomaamatta – muun muassa vaskipuhallinten paukahdukset ja sordiinoilla kikkailu, moneen kertaan toistuvat rumpusoolot, joissa kaksi lyömäsoittajaa rummuttaa kiihkeän alkuvoimaisesti dramaattisia tehoja kasvattaen, ja vaihtuvat tahtilajit luovat värikästä, kaoottista markkinatunnelmaa. Paikoitellen kuullaan eksoottisia vivahteita, joiden voi ajatella sisältyvän joko markkinoiden tapahtumiin eläimineen ja ennustajineen, tai kuvaavan Petruskan mustasukkaisuuden herättävää mauria. Orkesterin hypähtelyistä voi kuulla, kuinka nukkemestari vetelee naruistaan. Huomionarvoisia yksityiskohtia värikkäässä musiikillisessa aineksessa ovat esimerkiksi turhankin lyhyeksi jäävä kiehtova fagotin ja trumpetin duetto ja sitä melko pian seuraava voimallinen tuubasoolo.

Musiikin kerronnasta on ensikuulemalta hankala erottaa kohtausten rajapyykkejä, mutta kenties se ei ole olennaisin asia konserttielämyksessä. Petruska vaatii orkesterilta todella paljon, mutta Sinfonia Lahti suoriutui haastavasta tehtävästä ihanteellisesti. Okko Kamu hallitsi kokemuksen suomalla varmuudella suuruudenhulluutta hipovan kokoonpanon. Erityisesti lyömäsoittajat pääsivät näyttämään kyntensä ja loistamaan Petruskassa, eivätkä puhaltajat jääneet sen huonommiksi. Musiikissa on koko ajan päällä täysi tohina samaan tapaan kuin Rimski-Korsakovin Schererazadessa, mikä voi johtaa mauttomaan rymistelyyn, mutta Kamu piti ohjat tiukasti käsissään ja hyödynsi tehoja maltillisesti voidakseen ottaa kaiken irti oikeissa paikoissa. Harrastajaorkesterikin osaa soittaa kovaa, mutta suurinta taitoa vaatii soittaa hiljaa – ja tietää, milloin on minkäkin nyanssin aika.