Sellon hurmaa ja latteaa sinfoniaa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 16.2.2016. Osmo Vänskä, kapellimestari. Jonathan Roozeman, sello. Brahms – Vieuxtemps – Nielsen.

Kun entinen pitkäaikainen ylikapellimestari Osmo Vänskä astuu Sinfonia Lahden eteen, sali täyttyy tehokkaasti innokkaista kuulijoista. Helmikuisen illan alkajaisiksi tunnelmoitiin Brahmsin Haydn-muunnelmilla. Yhdeksänosaisen sarjan aloittaa lempeän harmoninen  koraaliteema, jossa voi havaita barokkiaineksia, mutta orkesterin soundi tuo musiikin ehdottomasti klassismin läpi aina romantiikan puolelle. Hartaan teeman esittelyn jälkeen ilmoille puhkeaa kiihkeämpi, konfliktiin viittaava taite, jota seuraa dramaattinen, muhkeita sointuja jyräyttelevä osuus. Seuraavassa hetkessä keinutaan mainingeilla kohtalaisessa puhurissa, kun taas uuden osan alussa melodian katkelma tuo mieleen tutun joululaulun Varpunen jouluaamuna. Tunteellinen musiikki pitkine jousilinjoineen henkii sydänromantiikkaa ja voisikin olla nimeltään romanssi. Sitten kuullaan vauhdikkaampaa touhuilua kipittävin askelin ja pian puhaltimet nousevat esiin hauskoine putputuksineen. Huvi kuitenkin vakavoituu ja muuttuu kohtalonkysymykseksi, mutta vaikeiden ratkaisujen sijaan saadaankin tyynnyttelevää liekutusta, jolla lähes päästään kosmiseen tasapainoon. Finaalin kihelmöivät jännitteet muistuttavat tyylillisesti Beethovenia, joka olikin Brahmsille Haydn´n tavoin tärkeä esikuva. Hetkellisesti jännitys herpaantuu, mutta nousee jälleen kasvattaen voimaansa, poimii mukaansa kiihkeästi kilisevän triangelin ja saavuttaa täydentymisen. Valheellisen hiipumisen perään pamahtaa loppukohotus.

Haydn-muunnelmat ovat kokonaisuutena enimmäkseen lämmittävää, helppoa kuunneltavaa, klassista romanttisella vivahteella tai päinvastoin; romantiikan myrsky ja kiihko –ajatus ei nouse päällimmäiseksi. Teos toimi miellyttävänä sylin avauksena illan konserttiyleisölle. Vänskä on ilmeikäs johtaja, jonka rikas elekieli on näyttävää, muttei teatraalista. Orkesteri ja kapellimestari pystyivät selvästi lähes saumattomaan yhteistyöhön, joka tekee kokemuksesta kuulijalle helpon.

Ohjelman konsertto-osuuden valtasi tällä kertaa 1800-luvulla eläneen belgialaisen Henri Vieuxtempsin ensimmäinen sellokonsertto, jonka tulkitsijaksi astui nuori sellistilupaus Jonathan Roozeman. Ensimmäinen osa käynnistyy kiihkeän tempoilevasti ja pian värisevän soolonsa aloittava sello on kuin haavanlehti syystuulessa. Soolo soi aluksi kauniin melodisena, käy sitten läpi teknisen juoksutteluvaiheen ja palaa melodiaan. Aluksi myrskyisän orkesterin osoitettua rauhoittumista ja kirkastumista soolosta puolestaan välittyy uhkaa, joka tosin vaihtuu nopeasti iloksi; alun syksyisestä tunnelmasta piittaamatta voi kuulla kimalaisten vielä pörräävän auringossa. Tuuli kuitenkin nousee jälleen ja sello vaipuu mietteisiin, joita huilu matkijanärhenä jäljittelee. Sitten viima yltyy orkesterissa jo myrskyksi, mutta soolo viipyy kesän muistoissa havahtuakseen todellisuuteen vain hetkittäin. Yhtäkkiä kaikki pysähtyy – on kadenssin aika. Roozeman osasi ottaa aikansa soolokadenssissa, antoi sen hengittää rauhassa ja tuumailla varttuneen professorin hajamielisyydellä, kunnes mietteet ajautuvat tummempiin syövereihin. Kadenssin tunnelman synkentyessä orkesteri hiipii miltei huomaamatta mukaan ja nousee voimalla osan päätökseen.

Toisessa osassa sello esittelee pitkän, lyyrisen rauhallisen melodian, joka tuo mieleen sateiset pyhäpäivät keinutuolissa tai viipyilevät ajatukset nukahtamisen rajoilla. Musiikista välittyy elämän kauneus arkisessa tyvenessä iloineen ja suruineen – se on haurasta, mutta ihmeen sitkeää. Orkesterin ja solistin yhteissoittoa ei voinut kuin ihailla. Rauha särkyy nopeasti finaaliosan alkuun, kun orkesteri lähtee vyöryttämään maailmanlopun enteitä parhaassa Bruckner-hengessä. Soolosellolla tulee kiire, mutta tämä saa orkesterin rauhoittumaan; sointi on edelleen isoa, muttei aivan yhtä dramaattista. Finaalin soolot ovat vauhdikkaan teknisiä ja solisti luovii orkesterin suuruudenhulluudessa kuin kiireinen tuottaja ison festivaalin yhteydessä - kaikki langat täytyy pitää käsissä ja stressin keskelläkin on muistettava olla diplomaattinen ja välillä pysähtyä rauhoittelemaan tilannetta. Lopputulos voisi olla katastrofi, mutta hirveästä kiireestä huolimatta kaikki päättyy voittoisaan ilosta riehaantumiseen. Musiikki onnistuu tavoitteessaan ja niin onnistui myös tulkinta: Yleisö rakastui taiturilliseen Roozemaniin niin, ettei väliajan sallittu alkaa ilman encorea. Kunniaksi encore-kappaleen valinnassa laskettakoon jo se, että esittää jotain muuta kuin otteita Bachin soolosellosarjoista. Nyt kuultu kappale oli tunnelmaltaan slaavilaisen mystinen, hitaan arkaainen. Viehätystä lisäsivät pizzicato-kohdat. Johdatuksen jälkeen musiikki räjähti villiksi tanssiksi, joka eteni omiksi muunnelmikseen. Käsittely oli suorastaan virtuoosista. Keväällä vielä muissakin konserteissa esiintyvä Roozeman vetää varmasti yleisöä paikalle tämänkertaisen ulosantinsa perusteella.

Väliajan jälkeen kuultiin tanskalaisen Carl Nielsenin ensimmäinen sinfonia. Avausosa menee väkevästi suoraan asiaan ilman turhia johdatteluja. Hetken kuluttua julistus laantuu, mutta pian jysähtää taas. Tunnelma on vuoristoratamainen – työläitä nousuja seuraa vertahyytävä syöksy. Ääripäiden havaittavista eroista huolimatta osa jää temaattisesti melko mitäänsanomattomaksi; ainut asia, joka painui mieleen, oli pasuunoiden rehvakas soolo osan keskipaikkeilla ja lopussa. Pääteema unohtui heti, jos sitä yleensä löytyikään.

Toisen osan esitysmerkintä andante tarkoittaa käyden, mutta kyse on silti sinfonian hitaasta osasta. Elämänmakuinen, tunteikas ja lämmin musiikki kasvaa suurten tunteiden mittoihin äitymättä kuitenkaan pateettiseksi. Sitkeä sointi kietoo lohtuunsa ja loputtuaan jättää kaipuun – joko se päättyi? Jos ensimmäinen osa jättikin kylmäksi, toinen herätti pehmeät tunteet ja asetti odotuksia lopputeoksen suhteen. Nopeampi kolmas osa ei harmillista kyllä kyennyt täyttämään odotuksia: Musiikista kuvastuu omituinen päättämättömyys. Fraasit tuntuvat jäävät jotenkin keskeneräisiksi aivan kuin erilaiset aiheet tuuppisivat toisiaan pyrkiessään etuilemaan. Laajemmalla aikavälillä kinastelusta tosin hahmottuu suurempia kaaria. Yhtäkkiä tilanne rauhoittuu – uudenlainen temaattinen aines nostattaa luonnonläheisiä mielikuvia kumpuilevista pilvistä ja tipahtelevista vesipisaroista. Juuri kun tyyneen luontohetkeen alkaa tottua ja mieltyäkin, orkesteri palaa takaisin tuuppivaan jahkailuunsa, jota tosin ei kestä yhtä kauan kuin taitteen aluksi.

Finaalissa ajatukset palautuvat ensimmäisen osan tunnelmiin: Temaattinen aines ei säväytä, joten soittajien laadukkaasta orkesterityöstä huolimatta tulinen loppuhuipennus (esitysmerkintä allegro con fuoco) latistuu tyhjänpäiväiseksi soutamiseksi ja huopaamiseksi. Tuuban puutteessa matalien vaskien vetovastuu on pasuunoilla, jotka tällä kertaa tarjosivatkin osan omaleimaisinta antia vakuuttavalla röhinällään. Sinfonian loppuryskytyksessä korvaa viiltää kranaatinsirpaleena huilujen kiljunta, joka kyllä painuu muistiin, muttei millään tavoin miellyttävänä. Kokonaisuutena Nielsenin ensimmäinen sinfonia ei ainakaan ensikuulemalta viehättänyt edes vannoutunutta sinfonioiden ystävää – päällimäiseksi tuntumaksi jäi ajatus turhanaikaisesta vetkuttelusta, joka ei oikeastaan johda mihinkään toista osaa lukuunottamatta. Ehkä Nielsenin teemoista otteen saaminen vaatii ankarampaa keskittymistä.

Omassa orkesterissa

Olen viettänyt nyt puolitoista vuotta Lahden Veteraanisoittokunnan bassopasunistina. Kun siirtyy musiikkiopiston Junioripuhaltajista Veteraanisoittokuntaan, voi pohtia, jäikö jokin vaihe väliin, vaan mitäpä tuosta. Sitä paitsi ennen Junioripuhaltajia tuli soitettua opiskeluaikana niin Porin VPK:n soittokunnassa, Porin Nuorisosoittokunnassa kuin Turun yliopiston sinfoniettakokoonpanossakin. Torvisoitolla eli korrektimmin ilmaistuna puhallinmusiikilla on Suomessa kunniakkaat perinteet – vajaa vuosisata sitten lähes joka kylällä ja tehtaalla oli vähintään oma vaskiseitsikko. Nykyään puhallinyhtyeet ovat harvemmassa, mutta uhanalaisesta ilmiöstä ei sentään voi puhua.

Jokainen orkesteri ilmentää sille ominaisia piirteitä, jotka kumpuavat mahdollisesti muun muassa taustaorganisaatiosta (oli se sitten oppilaitos, kyläyhdistys tai muu järjestö), paikallisuudesta, aatteesta sekä soittajien taustoista ja iästä. Opiskelijaorkestereissa vaihtuvuus on tiuhaa, kun taas aikuisten harrastusporukoissa ydinjoukko voi säilyä samana vuosikymmeniä. Perinteikkäiden soittokuntien toimintaan iskostuu usein ajan mittaan sen lajin hiljaista tietoa, joka uudelle tulokkaalle valkenee vähitellen ja joskus kantapään kautta; esimerkiksi silloin, kun kokelaan ensimmäisellä keikalla selviää, että vaikka harjoituspaikalla on nuottitelineet, keikoille pitää ottaa oma mukaan. Kertomatta jättäminen ei ole konkarien ilkeämielisyyttä, vaan automaatioksi tallentunut tapa, josta kukaan ei ole muistanut mainita etukäteen. Lohdullista kyllä tulokasta ei rangaista tietämättömyydestä. Tapakulttuurin omaksuminen ottaa aikansa jo varastosta kaiveltujen nuottimappien järjestelyn suhteen, mutta tämän vaiheen voi mieltää kulttuuriseksi initiaatioriitiksi, jossa yhteisöön hyväksytään uusi jäsen. Kannustavassa ilmapiirissä tulokas kasvaa nopeasti täysivaltaiseksi jäseneksi.

Viime vuonna 40-vuotista taivaltaan juhlistanut Veteraanisoittokunta on Suomen ainut sotaveteraanijärjestöjen alaisuudessa toimiva puhallinorkesteri. Soittokunta viihdyttää musiikillaan niin veteraaneja kuin muitakin halukkaita kuulijoita, eikä soittajan tarvitse olla sotaveteraani. Mainittakoon tosin, että jonkun kerran sain keikalla kuulla yleisön edustajan taholta irvailua aiheella ”sähän se varsinainen veteraani oletkin”. Itse asiassa yhtään veteraania ei enää ole mukana, mutta ihmekös tuo, kun sotiemme veteraanien keski-ikä alkaa olla 92 vuotta. Soittokunnan nimi puoltaa yhä paikkaansa, koska esiintymisistä huomattava osa toteutuu alueen veteraanitilaisuuksissa. Orkesteri on pienehkö, noin 20 soittajan muodostama joukko, jossa jokainen yksittäinen muusikko huomataan ja tunnetaan.

Veteraanisoittokunnan riveistä satunnaisotannalla poimittu muusikko on melko todennäköisesti yli 70-vuotias mies. Ylemmyydentuntoisesta herrakerhosta ei suinkaan ole kysymys, sillä mukana on myös naisia eikä ikärajoja aseteta. Itse päädyin soittokuntaan jättämällä sosiaalisen median puhallinorkesterisivulle ilmoituksen ”nastolalainen bassopasunisti etsii Lahden alueelta mielellään jo aikuisempaa soittoporukkaa” – ja sitähän saa, mitä tilaa. Junioripuhaltajissa olo oli alkanut tuntua vanhalta, kun orkesterin seuraavaksi vanhin soittajakin oli useita vuosia nuorempi kuin allekirjoittaneen auto. Lisäksi tuli paineita hyvän esimerkin näyttämisestä. Veteraanisoittokunnassa poistui se stressi; vastuu oikeasti aikuisen mallista on muilla, eikä sanojaan tarvitse varoa – huumori on (yli)kypsynyt jo sille tasolle, että mahdolliset huonot vaikutteet on omaksuttu aikoja sitten. Ikä ei ole puhallinsoittajien piireissä yleensäkään erityisen oleellinen tekijä. Ainakaan monet vaskipuhaltajat eivät kai koskaan kasva täysin aikuisiksi. Se kuuluu homman luonteeseen.

Oma orkesteri merkitsee puhallinsoittajalle paljon. Mielenkiintoinen ohjelmisto, innostava kapellimestari ja monipuoliset keikkamahdollisuudet ovat toki huomionarvoisia motivaatiotekijöitä, mutta nostaisin kaikkein tärkeimmäksi muuttujaksi yhteishengen: Oma orkesteri on se, jossa saa kokea olevansa tärkeä. Siellä kannustetaan. Siellä kaivataan silloin, kun on poissa. Siellä saa olla oma itsensä myös huonona päivänä. Joskus hyväksyntä on tärkeämpää kuin musiikilliset haasteet. Jälkimmäisiä voi itse tehdä itselleen, mutta joukkoon kuulumiseen tarvitaan se joukko. Aikuisten harrastuspiirissä itsetarkoitus ei liene uralla eteneminen, vaan mielekäs tekeminen mukavassa porukassa.

Lapinlahden lintujen kappaleessa Miksi surisin lauletaan: ”Vaan miksi surisin? Aina kun nään meidän orkesterin, tiedän voi käydä vielä huonommin, kauhean paljon huonommin.” Laulun idea on varsin ironinen, mutta edellämainitun pätkän voi tulkita lempeämminkin – jos muusikolla yleensä on orkesteri, johon kuulua, asiat voisivat olla huomattavasti kehnomminkin. Ainahan on kyse siitä, mihin vertaa. Jos orkesteri tuntuu omalta, ei jää yksin. Ihmisellä on perustava tarve kuulua johonkin ja kokea olevansa tärkeä. Muun muassa siksi Suomi tarvitsee harrastajasoittokuntiaan.