Vuonna 1978 ilmestynyt Hectorin seitsemäs pitkäsoittoalbumi Kadonneet lapset heijastelee oman
aikansa Suomen yhteiskunnallisia kipukohtia. Kaupungistuminen,
yhtenäiskulttuurin sirpaloituminen, kylmä sota ja pahimmillaan kahdeksaan
prosenttiin kohonnut työttömyysaste jättivät jälkensä 1970-luvun lopun
henkiseen ilmapiiriin. Tätä toivat musiikissaan esiin monet suomirock-genren artistit.
Onko Kadonneet lapset –albumilla
kosketuspintaa tähän päivään, kun julkaisusta on kulunut lähes 40 vuotta? Tätä
pohdin analysoimalla albumin nimikkokappaletta, joka kuullaan albumin toisena
raitana.
Suomen työttömyysaste oli vuoden 2016 joulukuussa 7,9 prosenttia eli työttömänä on maamme
työvoimasta näinä aikoina yhtä suuri osa kuin vuonna 1978. Julkinen talous on
ollut kuralla jo useita vuosia, köyhimpien kansalaisten toimeentulo näyttää
päivä päivältä epävarmemmalta ja erityisesti nuorten ja vanhusten syrjäytymistä
käsitellään mediassa yhtenään. Huoltosuhde eli työssäkäyvien suhde
työssäkäymättömiin (esim. eläkeläisiin) heikkenee jatkuvasti. Jyrkimmät
kriitikot puhuvat hyvinvointivaltion alasajosta. Oman maan rajojen
ulkopuolisista ilmiöstä huolta herättävät Venäjän presidentti Vladimir Putinin
pyrkimykset laajentaa elintilaansa ja USA:n tuoreen päämiehen Donald Trumpin
kukkoilu. Muun muassa näitä asioita sopii pohtia hiljattain
50-vuotistaiteilijajuhlaansa viettäneen Hectorin musiikkia kuunnellessa.
Kadonneet lapset
–kappale on italialaisesta alkuteoksesta Io
me ne Andrei Hectorin suomenkieliseksi muokkaama. Rakenteeltaan se
noudattaa pelkistetysti säkeistö-kertosäkeistö–kaavaa. Laulun kertojaminä
aloittaa ensimmäisen säkeistön kuvaillen omaa olinpaikkaansa, joka paljastuu
jonkinlaiseksi laitokseksi; huoneessa on vuode ja ovelta katsoo hoitaja.
Kertoja pohtii, miten yleensä on sinne joutunut. Hän toteaa, ettei löytänyt
itseään tai ketään muutakaan ja lähti kotoa: ”Niin kuin hautajaissaattona
lähdettiin ja kaikki juuremme katkottiin. Nykyaikainen on tämä tie evakon, se
johtaa kylästä kaupunkiin.” Sota-aikana rajan taakse jääneestä Karjalasta
evakuoitiin noin 420 000 suomalaista, jotka sijoitettiin ympäri maata. Laulun
nykyaikainen (eli vuoden 1978) evakkoretki taas tuntuu viittaavan maaseudun
autioitumiseen, kun työpaikat siirtyivät kaupunkeihin ja ihmiset kolhoihin
betonilähiöihin kauas kotikonnuiltaan. Lähtivätpä monet suomalaiset paremman
toimeentulon perässä Ruotsiin rakentamaan Volvoja.
Siirtymä ei kuitenkaan osoittautunut kivuttomaksi, koska
laulun kertosäkeistön kantava teema kuuluu ”me eksyttiin”. 1970-luvun lopun
korkea työttömyys paljastuu sanoista ”koulutuksen saimme, töitä haimme, mutta
aina meille kerrottiin, ei tänään, ei tänään” kunnes lopulta ”ei näy
huomispäivää”. Kertoja tiivistää kohtalonsa (ja monien muidenkin) laulamalla
”mä tulin kaupunkiin ja koitin löytää suhteen uusiin ihmisiin. Ja joku särkyi,
jota varjeltiin. Me niin eksyttiin, me itkettiin, me seottiin. Niin jouduin
näihin laitoksiin maan uumeniin”. Laulun ihmiset siis lähtivät kotiseuduiltaan
sankoin joukoin paremman elämän toivossa, mutta jokainen jäi lopulta yksin ja
yhteisöllisen kosketuspinnan kadotessa hukkasi myös oman identiteettinsä. Tämä teesi
saa vahvistusta laulun toisessa säkeistössä, jossa kertoja kaipailee kauas
jääneitä juuriaan ja toteaa, että ”lapsi liian varhain vieroitettiin”; peilistä
tuijottaa vieras mies, jolla on ”suu joka selittää”. Jatkossa Suomen kielen
moniulotteisuuden takia ei voi olla täysin varma, halutaanko sanoa ”joka
selittää, kenen syytä on kohtalo evakon, se edustaa tätä järjestelmää” vai
”joka selittää. Kenen syytä on kohtalo evakon? Se edustaa tätä järjestelmää.”
Osaako peilin vieras mies siis selittää, kenen syytä evakkokohtalo on, vai
selittääkö suu vain yleisesti jotain ja kertoja kysyy, kenen syy on? Tulkinnan
kannalta ero on lähinnä vivahteessa, mutta asiaa sopii tahollaan pohtia.
Laulun aihe on kriittinen, mutta käsittelytapa humaani.
Kertoja ei vaikuta niinkään vihaiselta kuin surulliselta. Yhteiskuntaa
syytetään epäsuorasti, mutta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää avunhuuto.
Pateettista hipova, viiltävän herkkä jousisäestys myötäilee laulajan
melankolista, huippukohdissa tuskaisaa ilmaisua. Tyyli on kaukana punk-rockin
ronskista rumuusestetiikasta ja suorasta Haistakaa
paska koko valtiovalta –rillumareista. Kadonneet
lapset sopii ilmiasultaan balladiksi.
Laulun identiteettinsä kadottanutta kertojaa voi pitää
modernisaation uhrina. Kehitys etenee vauhdilla, jossa ihminen ei pysy perässä.
Yhteiskunta tarjoaa laitospaikan, muttei valoisampaa tulevaisuutta – laulu
päättyy toista kertosäkeistöä seuraavaan lyhyeen koodaan, jossa kertoja pyytää
hoitajalta jonkinlaista ruisketta. Hän haluaa siis paeta todellisuutta
sanoessaan lääkkeen olevan ”minun huomistain. Hoitaja pimentää muun
puolestain.” Tulevaisuususkon kadottua ainoaksi ratkaisuksi osoittautuu eskapismi,
yksinäisyyden medikalisoiminen. Laulussa kasvottomaksi jäävä hoitaja tuntuu
olevan pikemminkin osa järjestelmän hammasrattaistoa kuin läsnäoleva
kanssaihminen.
Entäpä nyt? Tänä päivänä kaupungistuminen ilmiönä on jo
vakiintunut. Kuntaliitosten ja sote-uudistuksen takia syrjäseuduilla elää
aiheellinenkin huoli palvelujen siirtymisestä kasvukeskuksiin. Opiskellakseen,
työllistyäkseen ja tarpeellisia palveluita hankkiakseen ihmisen on usein
lähdettävä tutusta elinpiiristään. Kyläkouluja lakkautetaan, suuret
kauppaketjut vievät pienyrittäjien toimintaedellytykset pienemmissä taajamissa
ja maakuntiin hajautettujen korkeakoulukampusten kohtaloista kiistellään. Työpaikat
ja tekijät eivät taantumassa kohtaa toivotulla tavalla joko alan tai sijainnin
takia, joten syrjäytyminen, väliinputoaminen ja riittämättömyyden tunteet
johtavat edelleen sosiaali- ja (mielen)terveyspalveluiden kasvavaan kysyntään –
yhä useampi jää työelämän ulkopuolelle. Koulutus ei vieläkään takaa
työllistymistä.
Internet on omalla tavallaan tehnyt maailmasta pienemmän,
toisaalta harventanut kasvotusten tapahtuvia kohtaamisia ihmisten välillä. Kadonneiden lasten ilmestyessä 1970-luvun
lopulla yhtenäiskulttuuri oli jo alkanut hajota, mutta ehkä vasta mediakentän
lopullinen sirpaloituminen 2000-luvulla yli kymmeneen ilmais-tv-kanavaan,
maailmanlaajuiseen some-viidakkoon ja faktoja muunteleviin klikkiotsikoihin vei
viimeisetkin mahdollisuudet koota koko kansa yhteisen viestin ääreen.
2010-luvun lapset voivat kadota kyberavaruuden syövereihin jo ennen astumistaan
koulutielle. Alati kiihtyvä teknologinen edistys jättää armotta jälkeensä ne,
jotka eivät pysy jatkuvasti ajan hermolla. Tänäkin päivänä eksyminen on helppoa
– ehkä jopa helpompaa kuin 1970-luvulla. Älylaitteen navigaattorista ei ole
hyötyä, ellei tiedä, mihin on matkalla. Nykypäivän ihminen saattaa joutua
tekemään monta evakkoretkeä identiteettiprojektista toiseen, mutta toivoahan
aina sopii, että uudet yhteisöllisyyden tavat tarjoavat riittävästi pitoa
liukkaalla kaistalla. Kenties Suomen 100-vuotisjuhlallisuudet myötävaikuttavat kansalliseen
identiteettiprojektiin – isänmaa yhdistäköön erilaiset suomalaiset, vaikka
sitten talvisodan hengessä.
Albumina Hectorin Kadonneet
lapset maalaa karua kuvaa aikansa Suomesta. Albumin 11 kappaletta
käsittelevät rankkoja aiheita Hectorille ominaisella inhimillisellä otteella.
Koska jo nimikkoraidasta riittää tulkittavaa, säästän albumin muiden
kappaleiden analyysin tuleviin aikoihin. Joka tapauksessa vieraantuminen nousee tärkeäksi
teemaksi, jonka ajankohtaisuus ei valitettavasti ole latistunut 39 vuoden kuluessa.
Syrjäytyminen on yksilön kärsimys, mutta yhteiskunnan sairaus.
