Slaavilainen ilta

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 16.11.2017. Carlos Kalmar, kapellimestari. Stefan Jackiw, viulu. Lutoslawski – Prokofjev – Sostakovits.

Sibeliustalolla vietettiin jälleen iltaa slaavilaisissa 1900-luvun tunnelmissa. Konsertin avasi puolalaisen Witold Lutoslawskin jousiorkesterille säveltämä Musique funébre (suom. hautajaismusiikki). Modernistina tunnetun Lutoslawskin teos alkaa vakavana ja hitaasti velloen. Musiikin intensiteetti kasvaa vähitellen, kunnes kuoleman tuottama menetys tuntuu konkretisoituvan  elävien tajuntaan – surua on vaikea hyväksyä, joten soinnin aggressiivisuudesta heijastuu torjuntaa ja vihaa. Yhtäkkiä kudos harvenee jättäen jälkeensä vain kontrabassojen pizzicatoaiheen, johon viulut sittemmin liittyvät; tuntuu olevan kyse enemmän vaivihkaisesta hiippailusta kuin arvokkaasta hautajaismarssista. Sitten tapahtuu taas jonkinasteinen kiivastuminen, joka vaikuttaa hieman siltä kuin suku riitelisi perinnönjaosta. Vaikka teoksen nimi viittaa hautajaisiin ja kuolemaan, musiikki on elävää ja ailahtelevaista. Lopussa kylmän viulusoundin vastapainoksi nousee sellon lämminhenkinen lohdutus. Teos päättyy rauhallisesti hiipuen soolosellon pehmeään värinään – menetys on jollain lailla hyväksytty ja elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

Toisena ohjelmanumerona tarjoiltiin Prokofjevin toinen viulukonsertto, jota tulkitsemaan saapui amerikkalaissyntyinen Stefan Jackiw. Konsertto alkaa tunteikkaalla viulusoololla, mutta orkesterin liittyessä mukaan musiikki saa tummempia ja ärhäkämpiä sävyjä, jolloin sooloviuluunkin tulee vauhtia. Avausosan pääteeman hahmottumiseen meni ainakin allekirjoittaneelta pitkä tovi – vikkelästi suuntaansa vaihteleva musiikki vaikuttaa tyyliltään enemmän modernilta kuin uusklassiselta. Lopulta toistuvaksi teemaksi hahmottuu nykivä, räjähdysalttiin oloinen aihe, jonka vastavoimana toimii romanttisen pohdiskeleva sivuteema; jos pääteemaa ajattelee kuohuvana, kirkasvetisenä koskena, sivuteema on sameampaa, paikallaanpysyvämpää vettä. Soiva aines on kaikkineen raikkaan särmikästä ja kieltäytyy asettumasta mihinkään uraan. Taitteen lopetuksessa on jotain pilailevaa – musiikki tuntuu sanovan ”ähäkutti!”. Jo ensimmäisen osan aikana kävi selväksi sekä solistin että orkesterin lahjakkuus. Taito siirtyä äkillisesti yhdestä tyylistä ja tunnetilasta toiseen vakuuttavasti osoittaa laaja-alaista musiikillista ymmärrystä. Tekniikan kanssa ei myöskään tuntunut olevan ongelmia; Jackiw käsitteli soitintaan paganinimaisella ketteryydellä.

Toisessa osassa pitkälinjainen, rakastunut soolo virtaa orkesterin leppeän tikutuksen päällä – tämä syke säilyy kudoksen pohjavirtana lähes kautta linjan. Tunnelma on jollain tavoin keväinen: Musiikkia leimaa perusasenteeltaan optimistinen innostuneisuus, josta huokuu auringon ja maaperän lämpöä. Halutessaan voi myös esimerkiksi puupuhallinten aiheissa kuulla lintujen liverrystä. Osan loppupuolella, kun musiikki tuntuu lähes pakahtuvan onneensa, alkaa mieleen hiipiä pieni epäilys siitä, joko vaikutelma uhkaa mennä hetkittäin kitchin puolelle. Toisaalta ei ole mikään pakko ruveta ylitulkitsemaan – jos haluaa pitää kiinni musiikillisesta onnenhetkestä, sitä ei voi kukaan viedä pois. Sitä vastoin finaaliosa on sävyltään alusta lähtien huomattavasti äkäisempi ja sarkastisempi aivan kuin vinoillen edelliselle taitteelle. Tähän ärhäkkyyteen sisältyy runsaasti energiaa, mutta toisin kuin ensimmäiset kaksi osaa, finaali alkaa pian kiertää samaa rataa ja ammentaa itsensä nopeasti tyhjiin. Yleensä suurissa teoksissa viimeinen taite on vavahduttavin, mutta tässä tapauksessa ei olisi niin väliksi – konserton paras anti on sen ensimmäisissä osissa. Viulusolistin taituruutta ei käy kieltäminen: Yleisö vaati Jackiwilta encorea, joten tämä esitti vielä largon, mutta mistä, jäi nopeasti puhutusta esittelystä allekirjoittaneelta kuulematta – joka tapauksessa teos vaikutti barokkityyliseltä runsaine trilleineen ja korukuvioineen. Valinta oli melko konventionaalinen ja etydimäinen.

Konsertin jälkimmäisellä puoliajalla kuultiin Sostakovitsin kuudes sinfonia, jossa tyypillisesti neliosaisista sinfonioista poiketen on vain kolme osaa. Teos alkaa dramaattista pateettisuutta huokuen, mutta tyyntyy jonkin ajan kuluttua valssinomaiseen keinuntaan, jossa askelta kuitenkin painaa raskas menneisyyden taakka. Vielä tanssillisuuden kadottuakin raskasmielisyys jää ja paisuu kuohahtaen uhkaavaksi varoitukseksi lähestyvästä tuhosta, jota ei kuitenkaan (vielä) tule; musiikki asettuu kihisemään hiljaa ja etsii kadonnutta onneaan haparoivin askelin. Puupuhaltimet, erityisesti fagotti, pääsevät hyvin esiin tässä teoksessa. Fagotin äänessä on jotain ylimaallista ja vaikeasti määriteltävää, yhtä aikaa eteeristä, kaihoisaa ja aavistuksen pelottavaa. Orkesterin hiljaisessa kihinässä kytee jotain pahaenteistä, kunnes celestan kilahdukset tuntuvat kirkastavan soivaa kudosta. Tämä kestoltaan pitkänpuoleinen osa henkii herkkyyttä, jota ei kaikista Sostakovitsin teoksista löydy ainakaan tässä mittakaavassa – tehoa ei haeta tuomiopäivän rytinällä, vaan hienotunteisella vihjailulla.

Toinen taite irtautuu kertaheitolla ensimmäisestä: Nyt kuullaan enemmän sitä äkkiväärää, volyymissaan hetkittäin jo korviin sattuvaa paukuttelua. Musiikki on vaikuttavaa, kun sen makuun pääsee, mutta kun iso orkesteri soittaa täydellä voimalla forte fortissimoa, alkaa takarivissäkin herkempää hirvittää. Finaali puolestaan tempaa mukaansa tarttuvalla, mieleenpainuvalla rytmillä. Ikiliikkujamaisessa, nopeassa teemassa yhdessä vahvan orkesterisoinnin kanssa on suuren koneen käynnin ja etenemisen tuntua – se on uhka tai mahdollisuus käyttäjästä ja käyttötavasta riippuen. Kokonaisuutena sinfonia on monipuolinen. Ehdottomasti kaunein osa on ensimmäinen, mutta muistiin painumisen suhteen se kilpailee finaalin kanssa. Kaikkineen Sinfonia Lahti tarjosi jälleen mielenkiintoisen ja antoisan konsertin.

Hectorin ja Suomen juhlaa

Konserttiarvio. Hector 70v. Special -kiertue Logomossa 13.11.2017.

Keväällä 70 vuotta täyttänyt Hector juhlisti merkkivuottaan näin loppuvuoden piristykseksi pienimuotoisella, alle viikon mittaisella kolmen paikkakunnan konserttikiertueella – kiertue käynnistyi loppuviikosta Helsingissä, poikkesi sieltä Tampereelle ja päättyi maanantaina Turun Logomossa pidettyyn konserttiin. Mukana oli viime vuosilta jo tuttu kymmenhenkinen Power Band, jossa perinteisiä bändisoittimia tukivat viulun ja sellon muodostama jousisektio sekä trumpetista/flyygelitorvesta ja saksofoneista koostuva kahden miehen puhallinsektio. Viulisti Aili Ikonen toimi viimevuotiseen tapaan myös laulajana päästen etualalle duetossa Jos sä tahdot niin; albumilla Hectorin soolona esittämä 1980-luvun jälkipuolen kappale on sittemmin konserteissa muodostunut duetoksi, mutta makuasia on, kummasta tulkintatavasta pitää enemmän. Hectorin monilla albumeilla vaikuttaneista pitkän linjan muusikoista matkassa olivat jälleen rumpali Okko Laru, haitariakin soittava syntetisaattorilegenda Esa Kotilainen ja kitaristi Jarmo Nikku, joka samannimisessä klassikkokappaleessa oli myös Mandoliinimies. Kiertueen yksi tarkoitus lienee ollut markkinoida hiljattain ilmestynyttä Hectorin muistelmateosta Asfalttihippi. Hectorin oma juhlavuosi yhdistyi samalla kätevästi Suomen 100-vuotisjuhlallisuuksiin.

Yhtään uutta kappaletta ei tällä kiertueella kuultu, mutta vuoden takaiseen ”Muisti”-kiertueeseen verrattuna lauluja oli valikoitu mukaan laajemmalta aikaskaalalta. Siinä missä ”Muisti” jätti kokonaan väliin kolmen vuoden takaisen, tuoreimman albumin kanssa saman nimen jakavan levynjulkistuskiertueen ”Hauras” yhteydessä esitellyt kappaleet, nyt mukaan pääsivät Pikku prinssi –kirjasta lyriikkansa ammentanut Kesytetty ja Maarit Hurmerinnalle alkujaan laadittu suomennos Lainaa vain, jonka laatimiseen liittyi hupaisa anekdootti nuoren laulajattaren malttamattomuudesta: Eräänä päivänä Maarit oli soittanut Hectorin ovikelloa kysyen, joko on valmista. Ei ollut vielä, mutta Hector oli selittänyt työn olevan ihan hyvällä mallilla. ”Voinks mä jäädä venaamaan?” kysyi laulajatar, mutta joutui käännytetyksi pois, koska Hectorin kotona oli ruuanlaitto kesken. Huumorista saatiin nauttia paitsi laulujen väliin sijoittuvien anekdoottien myös itse musiikin muodossa; vaikka Hector tunnetaan vakavana lauluntekijänä, tämä ei ole koko totuus. Konsertissa kuultu Kaipaava haavanlehtinen on osoitus lauluntekijän huumorintajusta, hupaisa tarina sanomalehden henkilökohtaista-palstalta roihahtaneesta romanssista.

Konserttiohjelmien vakikalustoon kuuluvat kappaleet vetäistiin vuosikymmenten suomalla varmuudella. Mitäpä olisi Hector-konsertti ilman uran aloittanutta Palkkasoturia, 1970-luvun hittejä Asfalttiprinssi, Sarjakuva-rock, Kuningatar, Nostalgia ja Kissojen yö unohtamatta myöskään sellaisia konserttiklassikoita kuin Olen nielaissut kuun, Kaikki tahtoo rakastaa, Tuulisina öinä tai Ake, Make, Pera ja mä. Ainakin kahdella edelliselläkin kiertueella on kuultu myös Linnut, linnut ja samaan teemaan sisältyvä, V.A. Koskenniemen runosta laajennettu Satakielen laulu, johon johdattelevaa juontoa edelsi salissa nauhalta kuultu linnunlaulu. Satakielen laulusta ei tietääkseni ole koskaan julkaistu studioversiota. Toisen suomalaiskirjailijan tekstin ympärille rakentuu myös Mika Waltarin runoon sävelletty, albumilta Hidas tuttu Nuoruus, jossa sanoitus on ehdottomasti kappaleen keskeisin osa – melodia ei juuri tartu hyräiltäväksi. Affekteiltaan voimakas Woyzeck puolestaan on saanut inspiraationsa saksalaisen Georg Büchnerin tragedianäytelmätekstistä.

Vuodenaika tuli huomioiduksi kahdessa laulussa. Albumin nimikkokappale Ensilumi tulee kuudelta soi pehmeän taianomaisesti riipaisten haikeudessaan jopa vannoutunutta lumenvihaajaa. Orkesterin osaamista esitteli jälleen aina yhtä vavahduttava Vanhan kirkon puisto; kappaletta tuntemattomille kerrottakoon, että talveen laulussa viittaa kertosäkeistö sanoin: ”Nyt vanhan kirkon puiston hämärään ensilumen laskeutuvan nään. Pilvet niin kuin laivat seonneet syöksee valkokyyneleitä. Lähtisimme eri teitä, eikä kevään meitä kahlehtia voi. Ei voi.”

Melko rohkeana kannanottona voi pitää ohjelmaan näin itsenäisyyden juhlavuotena valikoitunutta, Kadonneet lapset –albumilla (1978) ilmestynyttä traagista balladia Tuntematon sotilas. Kun veteraanipolvea nykyään ihannoidaan, voi jäädä unohduksiin se, ettei yhteiskunta sotaa seuraavina vuosikymmeninä juuri tukenut niitä, jotka antoivat kaikkensa itsenäisyyden puolesta: Kertomuksessa koditon, toisen kätensä sodassa menettänyt 60-vuotias veteraani paleltuu peloissaan lumihankeen pohdittuaan sitä ennen ironisesti, keiden puolesta oikeastaan taisteli – ”minut tunnet sinäkin, vaikka kiellät tietenkin, olen historias mustin leimasin”. Taustakankaalle tämän laulun yhteydessä heijastettu Suomen lippu herätti ristiriitaisia tuntoja. Toisaalta esityksen voi ajatella ylistävän veteraanipolvea ja vastustavan sotaa, mutta hieman tekisi mieli pohtia myös kriittisempää tulkintaa siitä, millainen on tämän päivän suomalainen yhteiskunta jäsenilleen.

Poliittista kantaaottavuutta sarkastisemmalla tavalla ilmeni laulun Kuunnellaan vaan taivasta yhteydessä: Laulajan kysyessä ”Onko kaikki hyvin USA?” taustakankaalle ilmestyi kuva naamaansa vääntävästä, käsillään elehtivästä Donald Trumpista. Orkesteri piti tässä kohtaa kenraalitauon antaen yleisölle aikaa nauraa kunnolla. Samalta Ei selityksiä –albumilta (2004) poimittu Kun rakkaus saapuu kaupunkiin esittelee puolestaan toiveita siitä, millainen maailman oikeasti kuuluisi olla.

Encore-kappaleena kuultiin vielä Yhtenä iltana. Pitkällinen syntetisaattorin ja huilun johdatus kuulosti allekirjoittaneet korvaan kovasti laulun Elämä filtterin läpi alkusoitolta – encorena tämä olisi ollut yllättävä, joskaan ei epämiellyttävä vaihtoehto. Joka tapauksessa Yhtenä iltana tunnelmoitiin kauniisti utopistisissa haaveissa. Aivan lopuksi yleisö sai kertosäkeistössä laulaa mukana lyriikoistaan Nobelin saaneen Bob Dylanin Blowin´ in the Windiä.

70-vuotias Hector on edelleen reipasotteinen show-mies viimeisen päälle. Tahti ei ole vuosien saatossa hiipunut, ja mikä tärkeintä, allekirjoittaneen mielestä ehkä vasta 1980-luvulle tultaessa lopullisesti kypsynyt lauluääni ei osoita pienintäkään murentumisen merkkiä. Nuoruusvuosien tuotannon korkeita kiljahduksia voi taktisesti välttää kappalevalinnoilla. Kaikkineen Hectorin esitystä oli jälleen suuri ilo seurata. Uusia lauluja ja konsertteja toivottavasti tulee vielä.

Myyttistä moninaisuutta

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 12.10.2017. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Nicholas Altstaedt, sello. Nielsen – Salonen – Prokofjev.

Dima Slobodenioukin ylikapellimestarikaudella vakiintuneisiin konserttijärjestyksiin on tuotu raikasta vaihtelua. Näin tapahtui myös sateisena lokakuun iltana, kun konsertin alkupuolisko pidettiin täysin orkesterin vastuualueena ja solisti saapui lavalle vasta väliajan jälkeen. Konserttiperinnettä noudattaen ensimmäisenä kuultiin kuitenkin alkusoitto, tällä kertaa Carl Nielsenin kreikkalaiseen auringon henkilöitymän mytologiaan perustuva Helios-alkusoitto.

Helios-alkusoitto lähtee musiikillisesti kumpuamaan jylhästi ja hitaasti ilmentäen hiljaisessa nyanssissakin valtavaa voimaa. Kansallisromanttisen aikakauden estetiikan parhaat puolet nousevat esiin tässä tunteisiin vetoavassa, voimaannuttavassa musiikissa, jonka kantavana elementtinä toimii täyteläinen, saumaton jousisointi, jota jykevät vasket vahvistavat. Käännekohdassa ratkaiseva osa on trumpeteilla: Silloin sointi saavuttaa herooisen tason, eikä jää epäselvyyksiä siitä, että päivä on noussut täyteen loistoonsa. Loppua kohti aurinko alkaa laskea, ja aivan lopuksi päivän viimeiset valonsäteet hiipuvat hämärään – kapellimestari antoi todella maltillisesti viimeisenkin kaiun hävitä ennen kuin laski kätensä. Teoksen huippupaikoissakin orkesterin sointi säilyi hallittun komeana menemättä hetkeksikään liiallisuuksiin. Kaikkineen vaikuttava aloitus illalle.

Myyttisellä linjalla jatkettiin Esa-Pekka Salosen Nyx-sävellyksen myötä. Ennen kuin perehdyin sanan alkuperään, ajattelin sen yhdistävän termit nyt ja Styx (tuonelan virta) – siihen väliinhän sijoittuu elämä. Todellisuudessa Nyx on antiikin taruston yön jumalatar, unen ja kuoleman jumalten äiti. Teoksen soitinnus on massiivinen – pitkä lyömäsoitinarsenaali, 5 käyrätorvea, harppu, celesta… Itse musiikin tyyli on moderni. Sointikudoksessa erottuu omaleimainen toiseuden, eksoottisuuden, vieraantumisen ja arvaamattomuuden tuntu. Toisaalta musiikissa häivähtää aavistus Bela Bartokin tuotannosta. Siinä missä Helios-alkusoitossa orkesteri pidätteli kaasujalkaansa hienosti, Nyx tarjosi mahdollisuuden painaa tallan pohjaan: Osa soinnista on tarkoituksellisesti suorastaan rumaa, ja esimerkiksi vasket repivät fortissimo-äänensä rikki tavalla, jonka vasta 1900-luvun musiikki ensimmäistä kertaa salli. Teosta kuunnellessa tulee ajatelleeksi evoluutiota: Osa moninaisista lajeista, musiikin kohdalla siis temaattisista aineksista, kehittyy, osa katoaa, toiset pysyvät vuosimiljoonia samanlaisina ”elävinä fossiileina”. Sattumalla on sijansa tapahtumissa ja suuret mullistukset jättävät jälkensä. Nyxin loppupuolella käy sellainen ryminä, että ajautuminen tuhoon tuntuu väistämättömältä. Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan musiikki rauhoittuu ja sointukudos harvenee. Kaiken musiikissa koetun jälkeen varsinainen loppu kuulostaa suorastaan typerältä – iloisesti helähtävä aihe on kuin älylaitteen merkkiääni. Päällimmäiseksi mietteeksi jäi hämmentynyt höh!.

Väliajan jälkeen orkesteri ja illan solisti, sellisti Nicholas Altstaedt, tulkitsivat yhdessä Sergei Prokofjevin Sinfonia concertanten sellolle ja orkesterille. Prokofjevin musiikista on sanottava, että se väsyttää helposti lähtökohdiltaan stressaantuneen kuulijan – teemat ja tunnetilat vaihtavat suuntaansa äkillisin kääntein, herkkiä rauhan hetkiäkin painostaa ahdistus vääjäämättömästä, mutta muutoin ennakoimattomasta muutoksesta, ja neoklassisen estetiikan räikeys puskee päälle ironiallaan. Sinfonia concertante on musiikkia luonteeltaan ekstrovertille multitaskaajalle, joka hyppää sujuvasti tilanteesta toiseen ja kaipaa jatkuvaa vaihtelua.

Ensimmäinen osa alkaa ärhäkän nykivällä orkesteriteemalla, jota soolosello kuitenkin rauhoittelee itse tosin hieman ironiselta tai rooliinsa väsähtäneeltä vaikuttaen. Pian musiikin sarkasmi paljastuu peittelemättömänä, kunnes yllättäen kuullaan yltiöromanttinen orkesteriosuus. Musiikin tunnelman määrittely hetkestä toiseen on työlästä jatkuvan ailahtelun takia – lämminhenkisissä pätkissä ei koskaan voi olla varma, onko kyse ironiasta vai ei.

Toisen osan vipeltävä sellosoolo vaatii lähes Paganinin virtuositeettia, mutta Altstaedt selvitti tämän vaikeuksitta. Kaikkineen teknisesti erittäin taitavan solistin suoritus ei kuitenkaan missään vaiheessa teosta täysin onnistunut sytyttämään allekirjoittanutta, vaikka hetkittäin tulkinnassa käväisi jopa Rostropovichin tulkinnan henki. Ulkomusiikillisena tekijänä hieman häiritsi Altstaedtin toistuva tapa sukia hiuskuontaloaan otsaltaan vapaahetkinään. Kun räväkkä ”konsertillinen sinfonia” tai mielestäni kyllä pikemminkin ”sinfoninen konsertto” saatiin päätökseensä, yleisö sai vaatia moneen otteeseen encorea solistilta. Lopulta kuultavaksi saatiin jotain mahdollisesti barokkiaikaista, runsaasti korukuvioitua, rauhallisen herkkää ja haurasta. Tämä rauhoitti mieltä uusklassisen rysäyttelyn jälkeen. Altstaedtia olisi mukava kuulla seuraavaksi jonkin romantiikan ajan sellokonserton tulkitsijana – vasta silloin allekirjoittanut aikoo muodostaa miehestä lopullisen mielipiteensä.

Kyynikkomaisterin valitus III

Kun maisterinpapereiden lunastuksesta on kulunut siinä 3,5 vuotta, eikä palkattua oman alan työtä ole tehnyt päivääkään, on ollut kummasti aikaa miettiä, missä mättää. Yliopistossa kurssivaatimusten noudattaminen oli helppoa, kun valtaosa suoritteista oli itsenäistä lueskelua, analyysiä ja kirjoittamista. Introvertti tutkijaluonne kun on, sitä viihtyy omassa kammiossaan pohdiskelemassa ja työstämässä asioita luennoilla opitun pohjalta. Hieman rasittavammalta kurssimuodolta allekirjoittaneen mielestä tuntuivat seminaarit, joissa piti keskustella ryhmässä ja antaa rakentavaa palautetta toisille. Kaiken kaikkiaan arvosanat omassa pääaineessa kuitenkin ylsivät kiitettävistä jopa erinomaisiin. Voidaan siis todeta, että opiskellessa itseohjautuva, omat aikataulunsa laativa ja niistä neuroottisesti kiinnipitävä introvertti pärjää loistavasti. Kun päämäärä (valmistuminen) oli selvä ja sen tavoittelemiseen tarjolla rauhoitettua aikaa ja tilaa, tulosta syntyi lähes liukuhihnatahtia.

Sitten olisi pitänyt siirtyä työelämään. Ne luonneominaisuudet, jotka opiskellessa olivat etu, kääntyivätkin yllättäen haitaksi: Tämän päivän työelämä haluaa muuttuviin ympäristöihin ekstroverttejä, joustavia, multitaskaavia tiimityöntekijöitä. Minä en ole mitään näistä – haluan tehdä työni yksin, omassa huoneessa ja yksi asia kerrallaan. Opiskeluyksikössäni taitoja mittattiin kirjallisina suorituksina, mutta työnantajat tuntuvat arvostavan enemmän sosiaalisia kykyjä; parhaiten oppiaineesta vaikuttavat työllistyneen ne, jotka pyörivät oppiainejärjestössä ja loivat verkostoja, mutta joiden seminaarityöt olivat aivan levällään vielä annettuna määräpäivänä. Ne opiskelijat, jotka esittivät loppumetreille viimeistellyn kurssityön ajallaan, eivät siis tosielämässä hyödy taidoistaan mitään – tiedän itseni lisäksi toisenkin esimerkin loistavasta kirjoittajasta, joka päätyi koulutusta vastaamattomiin fyysisiin duunarinhommiin. Yliopisto ei kursseillaan opettanut sitä, mitä työelämässä halutaan. Siinä valossa koko 5-vuotinen koulutus tuntuu turhalta, vaikka juhlapuheissa aina väitetään, ettei opiskelu mene koskaan hukkaan. Olisikohan jonkun nyt kuitenkin syytä miettiä tätä opetussuunnitelmien yhteydessä?

Suvaitsevaisuudesta ja monikulttuurisuudesta puhutaan jatkuvasti, mutta missä on neuroottisen introvertin paikka sosiaalisuutta ja moniajoa arvostavassa työkulttuurissa? Vastaus: työttömyyskortistossa. Eräiden meistä kohdalla epätoivotun luonnetyypin lisäksi kokonaisuuden mukana tulee erilaisia fyysisiä rajoitteita. Jos päätyy sairaslomalle, TE-toimiston sijasta ahdistelee Kela. Toiminnan henki molemmissa laitoksissa tuntuu olevan sitä lajia, että työttömyys/sairaus on yksilön oma syy, josta pyritään heti tilaisuuden tullen rankaisemaan – ikään kuin köyhänä ja kipeänä olo ei olisi jo ansaitsematon rangaistus itsessään. Heikkoa on hauska juoksuttaa.

1,5 vuotta takaperin varasin TE-toimistolta ajan ammatinvalinnanohjaukseen. Siellä pirtsakka psykologinainen tuntui vähät välittävän taustastani ja sanomisistani. Kerroin, etten oikein pidä ihmisistä, silti minulle ehdotettiin vanhustyötä. Toinen ehdotus: ”Entäs siivoaminen?” Ei. Sitten kysyttiin, miten suhtaudun eläimiin. Sanoin pitäväni kissoista ja hoitaneeni serkun koiraa, mutta psykologi tarkoitti isoja eläimiä kuten lehmiä ja hevosia. Varsinaista ammatinvalinnanohjausta – pohjalla 400 opintopistettä yliopisto-opintoja, kaksi kandityötä ja yksi gradu, ja silti tarjotaan ainoastaan mahdollisuutta päästä siivoamaan paskaa tavalla tai toisella!

Pari kuukautta myöhemmin hakeuduin edelleen TE-toimiston puolesta kokonaisvaltaiseen työkyvyn arviointiin. Kuulostaa kattavalta, moniammatilliselta selvitykseltä. Etukäteen piti täyttää lomake, jossa kysyttiin mm. syönkö päivässä vähintään yhden lämpimän aterian ja onko minulla ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Kyselyn rivien välistä haiskahti oletus, että kaikki työttömät viettävät päivänsä yksin tv:n ääressä eläen keskioluella ja makkaravoileivillä. Varsinaisen haastattelun suoritti teollisuusalueella vastaanottoaan pitävä työttömien terveydenhoitaja, joka ei tiennyt minusta mitään: Hoitajalla ei ollut käytössä sairauskertomustietojani eikä kai edes pääsyä tietojärjestelmään, ja jouduin mainitulle ihmiselle tulkitsemaan lomakkeesta omaa käsialaani ja itse opettamaan, mikä on Raynaud´n oireyhtymä. Mainitsin, että oikeaan korvaan tuppaa välillä jäämään vettä. ”Mut kuulet sillä kuitenki ihan hyvin?” Koska vastaus oli myöntävä, hoitaja oli sitä mieltä, ettei mitään tarvitse tehdä. ”Kokonaisvaltainen työkyvyn arviointi” tarkoitti siis sitä, että tunnin verran puhuttiin, verenpaine mitattiin ja kaikki esiinnostamani ongelmakohdat sivuutettiin. Todella kokonaisvaltaista. Oli liikaa vaadittu, että korvat olisi putsattu. Vastaanottohuoneessa ei tainnut olla välineistöäkään, ja jos homman olisi halunnut terveyskeskuksessa hoidattaa, olisi joutunut maksamaan yli 40 euron hoitajavuosimaksun jo aiemmin pulitetun samansuuruisen lääkärivuosimaksun lisäksi. Noin 500 euron kuukausittaisesta työmarkkinatuesta neljäkymppiäkin on iso raha; korvat jäivät putsaamatta. Monella tulee varmasti lääkäriin hakeutumistakin viivytettyä, koska rahanmenoa haluaa estää. Sinä aikana vaiva ehtii kätevästi pahentua niin, että sen hoitaminen tulee yhteiskunnalle huomattavasti kalliimmaksi, jos enää edes onnistuu.

Ei voi ihmetellä, että työttömien terveys on työssäkäyvien vastaavaa heikompaa, kun ”työterveyshuolto” on tällä tasolla. Terveyskeskukseen lääkärinajan saaminenhan kestää lähes poikkeuksetta kuukauden. Erikoissairaanhoidon puolellakaan ei turhaa kiirettä pidetä, jos sinne sattuu joskus pääsemään, eikä nyt edes oteta puheeksi niitä poliklinikkamaksuja. Kun ei ole työnantajaa, kukaan ei tunnu välittävän, hoidetaanko vaivat vai ei ja missä aikataulussa – Kelan maksama sairauspäiväraha on sitä paitsi työmarkkinatukea pienempi, joten sen puolesta kai kannattaa ajaa mahdollisimman moni työkyvyttömäksi. Kuinkahan monta väliä, joihin voi pudota, tuli yksin tähän listattua?