Konserttiarvio. Itsenäisyyspäivän matinea veteraaneille.
Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 5.12.2016. Dima Slobodeniouk, kapellimestari.
Klami – Sibelius.
Yksi Lahden Veteraanisoittokuntaan kuulumisen eduista on,
että itsenäisyyspäivän aattona pääsee kutsuvieraslipulla nauttimaan Sinfonia
Lahden veteraaneille tarjoamasta jokavuotisesta matineasta. Ohjelma on
varsinaisena juhlapäivänä esitettävän konsertin lyhennetty versio. Suomen
itsenäisyyden 99-vuotisen taipaleen kunniaksi matineassa soi Uuno Klamin Kalevala-sarja ja perinteikäs
Sibeliuksen Finlandia; kuudennen
päivän konsertin avaa Joonas Kokkosen ensimmäinen sinfonia, jota ei siis
matineassa kuultu.
Suomalaisista ensimmäisen sukupolven modernisteiksi
luokitelluista säveltäjistä vakaimman aseman saavuttanut Uuno Klami oli sitä
mieltä, että suomalaiskansallisia aihepiirejä käsittelevä musiikki oli ankeaa,
”harmaata ja mielenkiinnotonta”.
Kapellimestari Robert Kajanus ehdotti Klamille Kalevala-aiheeseen
tarttumista, minkä tämä sitten tekikin, joskin sarja saavutti lopullisen
5-osaisen muotonsa vasta kymmenen vuotta ensiversion kantaesityksen jälkeen.
Musiikintutkijoita kiehtova huomio on, että
Kalevala-sarjan yksikään osa ei kuvaa kansalliseepoksen henkilöhahmoja.
Sarjan ensimmäinen osa Maan
luominen alkaa orkesterin vellovalla aaltoilulla, jonka pohjalla jouset
kihisevät vilkkaasti. Kalevalan mukaan maailma syntyi sotkanmunasta, mutta
Klamin musiikissa voi kuulla evoluutioteoriaan pohjautuen alkumeren kuohunnan,
jossa orgaaniset yhdisteet kehittyvät ensimmäisiksi elollisiksi organismeiksi;
puupuhallinten mielenkiintoiset, kokeilevat sävyt kuvastavat jonkin aivan uuden
kehkeytymistä. Pian orkesterin kihinä puhkeaa täyteen käymistilaan, jossa
alkueliöt jakaantuvat kiivaasti, mantereet hakevat paikkojaan ja tulivuoret
purkautuvat. Musiikki kasvaa koko ajan suuremmaksi. Lyömäsoittimet tahdittavat
paisuvaa massaa marssityyppisellä rytmiikalla. Juuri kun paine alkaa käydä
sietämättömäksi, musiikillinen kudos harvenee äkkiä ja rauhoittuu liukuen
suoraan toiseen osaan Kevään oras. Siirtymä on katkeamaton, mutta hyvin pian huomaa
musiikin muuttuneen täysin; tunnelma muistuttaa osia Rchard Straussin Alppisinfoniasta. Käyrätorvet
maalailevat pastoraalista aamuidylliä varsin romanttiseen tyyliin ja
puupuhaltimet yhdessä harpun kanssa helähtelevät laulamaan pikkulintuina.
Jousien äänimatto heijastelee auringon lämmittämää muhevaa maaperää, josta
kevään ensimmäiset versot puhkeavat. Kokonaisvaikutelmaksi jää seesteinen
elämänmyönteisyys.
Kolmas osa Terhenniemi
mielletään sarjan scherzovaiheeksi; nimi lienee mukaelma ”terhenisestä” eli
utuisesta niemestä. Musiikki ei kuitenkaan vaikuta sumuiselta: Vilkas, eloisa
meno kertoo jännittyneestä kiireestä, jonka pohjavire vaikuttaa kuitenkin
myönteiseltä. Suuremmat linjat kasvavat vähitellen pienimuotoisemman
puuhastelun päälle kuin kyse olisi tärkeiden juhlien valmistelusta. Sävyt
kuulostavat raikkailta pysyen kuitenkin maltillisella tasolla –
stravinskimaisista neoklassisista irtiotoista ei voi juuri puhua. Musiikin
monitasoinen, hyväntuulinen hoppu muistuttaa hetkittäin epäilyttävästi
Disney-piirroselokuvan ääniraitaa. Sitä vastoin neljännen osan (Kehtolaulu Lemminkäiselle) tunnelma on
raskas ja murheellinen. Musiikin hitaasta keinunnasta kumpuavat elämän
ristiriitaiset abstraktiot – herkkä kauneus ja kirvelevä katkeruus, syntymä ja
kuolema, lempeä rakkaus ja polttava viha. Suomalais-ugrilaiseen,
mollivoittoiseen kehtolauluperinteeseen kuuluu lapsen tuutiminen kuoleman
uneen. Tällä on juurensa aikaan, jolloin lapsi ei välttämättä ollut toivottu ja
lapsikuolleisuus yleensäkin oli suurta; kuolemaan nukuttaminen toimi henkisenä
varaventtiilinä väsyneelle äidille tai muulle hoitajalle. Klamin säveltämässä Lemminkäisen
kehtolaulussakin voi kuulla Tuonelan tumman virran vetovoiman. Osan päätös on
hyvin mietteliäs – ennen hidasliikkeistä loppukaneettia orkesteri ikään kuin
huokaa taakseen katsoen ennen yhteenvetoa.
Sarjan finaaliosassa syntyy Kalevalan myyttinen taikamylly,
omistajalleen rikkauksia tyhjästä tuottava Sampo. Sammon taonnan tunnelma on aluksi jännittyneen odottava, mutta pian
liekit jo kohoavat ahjosta ja musiikin kiivastumisesta voi päätellä jotain
suurta olevan tekeillä. Kontrabassojen humisevan pizzicaton voi kuulla tulen
loimotuksena; ahjon saavuttaessa riittävän hohteen alkaa varsinainen takominen,
jossa lyömäsoittimilla on merkittävä rooli. Sointi kasvaa prosessin edetessä ja
pian Sampo jo kimaltaa kuulijan mielikuvituksessa. Teoksen loppu on lähes
koominen kliseisessä mahtipontisuudessaan: orkesterin muhkea loppusointu tuntuu
suorastaan huutavan ”ta-daa!” Kokonaisuutena Klamin Kalevala-sarja on erittäin hieno valinta isänmaalliseen
konserttiohjelmaan – sitä voi pitää raikkaana, muttei räikeänä, ja eepoksen
henkilönpalvonnan unohtaminen antaa Kalevalaan uutta näkökulmaa. Sarjan
väitetään poikkeavan merkittävästi aikansa kansallisromanttisesta
valtavirrasta, mutta nykypäivän kuulija voi havaita selvän jatkumon. Klamin Kalevala-sarjassa soi suomalaisuus siinä
kuin Sibeliuksessakin.
Pitäähän itsenäisyyspäiväkonsertissa Sibeliustakin olla
ainakin Finlandian verran.
Alkuvuosinaan hyvinkin monella nimellä kulkenut sinfoninen runo on tähän
päivään mennessä juurruttanut paikkansa kuvauksena suomalaisten sisusta
ylivoimaisen vastustajan edessä; tulkintaa lienee turha enää yrittää latistaa
sillä tosiasialla, että Sibelius itse ajatteli säveltäessään teoksen kuvaavan ”vain”
yleisesti edistystä. Sotien seurauksena Finlandia
kuitenkin vakiinnutti sekä nimensä että tulkintansa ja siinä sivussa vielä
paikkansa länsimaisen taidemusiikin kaanonissa. Sinfonia Lahden väkevää esitystä
kuunnellessa ei ihmetytä miksi. Orkesteri lienee soittanut Finlandian jo erinnäisiä satoja (ellei tuhansia) kertoja, mutta
elävälle musiikille ominaisesti jokainen esitys on uusi. Tuore
ylikapellimestari Dima Slobodeniouk osaa selvästi hyödyntää orkesterinsa
kokemusta ainakin tämän teoksen kohdalla, joskin matineassa Finlandian hymniosio jäi ehkä
aavistuksen liian kepeäksi. Lopussa Slobodeniouk kuitenkin kaivoi orkesterista
täydet tehot irti, eli loppu hyvin, kaikki hyvin ja Suomi on meidän. Yleisö
esitti kiitoksensa ja Maamme-laulu
kajautettiin komeasti orkesterisäestyksellä.
