Suuria venäläisiä tunteita

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 20.10.2016. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Jevgeni Sudbin, piano. Stravinski – Tsaikovski – Rimski-Korsakov.

Sibeliustalolla voidaan sanoa vietetyn venäläistä musiikki-iltaa, kun niin kapellimestari, pianosolisti kuin säveltäjätkin olivat kaikki venäläistä alkuperää. Konsertin avasi Igor Stravinskin puhallinkokoonpanolle sävelletty Puhaltimien sinfonioita (tunnettu myös nimellä Sinfonioita puhaltimille). Nimestään huolimatta lyhyehkö teos ei ole niinkään sinfonia kuin eräänlainen fantasia; joka tapauksessa varsin sopiva valinta alkusoitoksi. Musiikin sävy vaikuttaa alkuun melko paljaalta ja raa´alta, mutta puupuhallinten soolokohdassa tunnelma pehmenee ja mukautuu eräänlaiseksi omalaatuiseksi pastoraaliksi. Puu- ja vaskipuhallinten välille kehittyy kuitenkin kiistaa, jossa vaskisoittimet näyttäytyvät kiusaajina kuin teini-ikäisten mopojengin jäsenet. Erimielisyyksien selvittyä musiikin tunnelma on arastelevan vakavamielinen – soinnista kuultaa pohjoinen, slaavilainen arkaaisuus. Aivan surumarssiksi musiikki ei sentään muutu, mutta virsimäistä hartautta voi havaita. Lyhyessä ajassa Puhaltimien sinfonioissa ehditään kuulla monenlaisia tunnelmia. Stravinskin tuotannolle ominainen paikoitellen hakkaavakin rytmisyys on helppo tunnistaa.

Erikoisen, jännittävän alkusoiton jälkeen Jevgeni Sudbin asettui flyygelin ääreen ja ilmoille kajahti klassisen musiikin ikivihreisiin kuuluva Tsaikovskin 1. pianokonsertto. Ensimmäinen osa alkaa orkesterin mahtipontisen briljantilla teemalla, jonka orkesteri sai soimaan herkullisen täyteläisellä soundilla – kun kuulijan kasvoille väkisin kohoaa nautinnollisen tyytyväinen hymy, on paljonkin jo tehty oikein. Pianosooloissa Sudbin onnistui heti alusta lähtien tuomaan esille vahvaa luonnetta, suorastaan ärhäkkää temperamenttisuutta, joka tarjosi pikantin vastapainon orkesterin muhkealle täyteläisyydelle. Rohkea aksentointi korosti solistin yksilöllisyyttä orkesterin massaa vasten.

Toisessa taitteessa, jossa huilulla on tärkeä rooli, musiikki ajautuu rauhallisesta virrasta pyöreilevin kuluin hurjaan kurimukseen. Vauhdikkaassa pianosoolossa kuullaan vikkeliä juoksutuksia, jotka äkillisesti tyyntyvät impressionistiseksi kellunnaksi vain kiihtyäkseen jälleen pyörteeksi, johon orkesteri tempautuu mukaan. Tässä ristiaallokossa tilanteen ottavat haltuun pasuunat, joiden itsevarma julistus palauttaa järjestyksen. Pasuunoiden aihe siirtyy vähemmän voimakkaana käyrätorville, joiden vaikutusvalta ei yllä samalle tasolle, jolloin musiikki ajautuu jälleen vaarallisille vesille. Orkesterin aaltoillessa pianosoolo purskahtelee esiin vaahtopäisinä tyrskyinä. Kadenssissa pianon luonne paljastuu varsin maaniseksi; huomio karkailee aiheesta toiseen kuin keskittymishäiriöisellä. Kadenssin jälkeen huilu havahtuu jälleen ensimmäisenä ja herättelee orkesterin uuteen aamuun. Hetken ajan tuntuu, että orkesteri valmistautuu taisteluun, mutta jousisoitinten pizzicato (näppäily) ja huilusoolo loihtivatkin mielikuvan lempeästä kevätsateesta. Pianon tullessa mukaan ja jousisoitinten siirryttyä taas jousella soittoon aurinkokin ilmestyy pilvien takaa, joskin sen jälkeen säätila ailahtelee keväälle tyypillisesti. Pianosoolossa puro solisee iloisesti, versot kohoavat maasta jousten lähes svengatessa ja jossain vaiheessa pieni puro yhdistyy suurempaan, hitaampaan virtaan.

Finaaliosa käynnistyy vauhdikkaasti vipeltäen puhjetakseen räväkäksi slaavilaistanssiksi. Sivuteemassa puolestaan kuullaan salonkikelpoisia romanttisia linjoja. Pianosoolon tehtävänä tuntuu olevan johdatella rahvas ja sivistyneistö yhteen. Kulttuurisilta yhteentörmäyksiltä ei vältytä ja hetkittäin välähtää pelko siitä, puhkeaako tästä luokkasota. Pianon myrskyisän painokkaan palopuheen jälkeen tapahtuu kuitenkin juhlava yhteenliittyminen, onnellinen loppuhuipennus. Myrskyisät olivat myös Sudbinin saamat suosionosoitukset. Encorena kuultiin vakavailmeinen, pohdiskeleva pianokappale, joka rauhallisesta tunnelmastaan huolimatta kulki määrätietoisesti eteenpäin. Alkuperäinen karulla tavalla herkkä teema kehittyi ja kasvoi, mutta säilytti koko ajan oman luonteensa palaten aina juurilleen.

Toisella puoliajalla esitettiin Rimski-Korsakovin tunnetuin teos, väljästi Tuhannen ja yhden yön tarinoihin perustuva ohjelmallinen sarja Sheherazade. Kehyskertomuksena toimii tarina suivantuuneesta sulttaanista, joka on päättänyt teloituttaa kaikki 124 vaimoaan. Näistä yksi, Sheherazade, kuitenkin lykkää suunnitelman täytäntöönpanoa kertomalla sulttaanille tarinoita ja saa tämän lopulta luopumaan aikeestaan. Sheherazadea Rimski-Korsakovin sarjassa edustaa sooloviulun moneen kertaan toistuva väräjävän herkkä, yltiöromanttisuudessaan lähes sentimentaalinen soolo, jonka konserttimestari Maaria Leino esimerkillisen hienosti toteutti kerran toisensa jälkeen.

Sheherazadessa musiikki on suurimman osan ajasta isoa – teemat ovat mahtipontisia ja soitinnus laaja ja rohkea; säveltäjä on hyödyntänyt eri instrumenttien mahdollisuuksia taidokkaasti. Sävyt tuntuvat hetkittäin erittäinkin räikeiltä, mutta kontrastit ovat suuria; vastaavasti joillain paikoin liikutaan imelyyden rajoilla. Suuren orkesterin yhteissointia ei voi olla ihailematta, joskin jossain vaiheessa volyymi kohosi jo kipurajalle asti. Musiikista löytyy vaikutteita Lähi-idästä, mutta enimmäkseen tyyli on eurooppalaista ja slaavilaisuuskin vilahtaa paikoitellen kuuluviin – esimerkiksi kolmannen osan pitkälinjainen jousiaihe kuulostaa enemmän venäläiseltä kuin itämaiselta.

Sheherazade Sinfonia Lahden käsittelyssä oli komeaa kuultavaa. Konsertin ohjelma kokonaisuudessaan alkoi tuntua ehkä hieman liian painavalta loppua lähestyttäessä. Toki yleisö rakastaa suuria tunteita ja täyttä orkestraatiota, mutta Sudbinin hienotunteinen encore toi kaivattua hengähdystaukoa suuren mittakaavan paukuttelusta.

Rohkeita vetoja

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 13.10.2016. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Martin Grubinger, lyömäsoittimet. Corigliano – Prokofjev.

Lahden kaupunginorkesterin tuore ylikapellimestari Dima Slobodeniouk aloitti kautensa mielenkiintoisissa merkeissä. Normaalista järjestyksestä poiketen Slobodeniouk käynnisti konsertin leppoisilla avaussanoilla toivottaen yleisön tervetulleeksi, mainitsi ohjelmiston teosten saavan nyt ensiesityksensä Suomessa ja siirsi sitten puheenvuoron itävaltalaiselle lyömäsoitinsolisti Martin Grubingerille, joka puolestaan esitteli mittavaa lyömäsoitinarsenaaliaan, vitsaili ja kuvaili amerikkalaisen John Coriglianon pian esitettävän lyömäsoitinkonserton (2008) kolmea taitetta. Nimeä Conjurer kantavan konserton ensimmäinen osa on omistettu puisille lyömäsoittimille kuten marimballe ja ksylofonille, toinen taite metalli-instrumenteille kuten putkikelloille ja symbaaleille, ja kolmas kalvosoittimille eli erilaisille rummuille. Grubinger kuvaili ensimmäisen taitteen tunnelmaa afrokuubalaiseksi, toista äänimaisemiksi ja kolmatta suureksi finaaliksi.

Conjurer alkaa lyömäsoitinsoololla. Ensimmäisessä osassa on vivahteita modernista musiikista, esimerkiksi Stockhausenin tyylistä. Rytmit ja soundit tuovat mieleen sademetsän kuhinan ja jännittynyt vuoropuhelu solistin ja orkesterin välillä sopisi soundtrackiksi viidakkosotaa käsittelevään elokuvaan. Toiseen osaan siirrytään ilman taukoa – orkesterin jatkaessa soittoa solisti vain siirtyy toisen soitinryhmänsä luo ja julistaa uuden taitteen alkavan putkikellojen tuomion hetkestä tiedottavalla jylyllä. Tuhoa ja taistelua seuraa hartaus – musiikki ui hitain, herkin liikkein romantiikan ajan hengessä. Eteerinen kellunta muistuttaa Mahlerin sinfonioiden hitaita osia. Kun suvantovaihetta on kestänyt aikansa, musiikin intensiteetti alkaa nopeasti kohota paisuen jännittäväksi ajojahdiksi, joka huipentuu taisteluun. Sitten seuraa taas hiljaisuus, savu hälvenee vähitellen paljastaen poltetun maan. Orkesterin vielä maalaillessa tätä maisemaa vallan ottaa solisti ilmoittaen viimeisen osan alkaneen – komentava rummutus kertoo uuden maailmanjärjestyksen koittaneen. Orkesteri kommentoi ihmeissään kohahdellen ja vingahdellen voimakasta, hektistä ja alkukantaista paukutusta, jolloin musiikki saa Stravinskin Kevätuhrin piirteitä. Vielä koittaa vaarallinen hiljaisuus kuin lumivyöryn edellä. Sitten vyöry lähtee etenemään synnyttäen levottomuuksia ja epäjatkuvuuksia orkesterissa. Huipennus on meluisa ja kaoottinen. Lopputulos on särmikäs kuin itse historia.

Ennakko-odotukseni Conjurerin suhteen eivät olleet kovin korkealla, vaikka kriitikot ilmeisesti ottivatkin aikanaan teoksen kiittäen vastaan; säveltäjä itse on maininnut suhtautuneensa varauksella lyömäsoitinkonserton laatimiseen pitäen ajatusta lyömäsoittajasta pääosassa kamalana. Lyömäsoitinkonsertoilla onkin usein kiusallisesti tapana luvata enemmän kuin mitä ne kykenevät antamaan – mittavasta soitinkattauksesta huolimatta lopputulos saattaa latistua tyhjänpäiväiseksi, atemaattiseksi kilistelyksi ja kolisteluksi. Conjurerin kohdalla näin ei käy – reilun puolen tunnin mittaisen konserton imu säilyy ja eri ryhmiin kuuluvat lyömäsoittimet antavat kullekin taitteelle omaleimaisen sävyn. Konserton seuraaminen tarjosi yhtä lailla visuaalisen kuin auditiivisenkin elämyksen – Grubingerin ilmeikäs, suorastaan tanssillinen kehonkieli lisäsi oman tenhonsa jo muutoinkin vaikuttavaan kokonaisuuteen. Grubingerissa on selvästi show-miehen vikaa, niin loistava oli esitys. Innostunut yleisö vaati solistilta vielä encoren. Marimballa esitetty koraali soi niin pehmeän lämpimästi mieltä värisyttäen, ettei voi muuta kuin kysyä: Miksei näitä koraaleja esitetä aina marimballa?

Konsertin jälkimmäisellä puoliskolla kuultiin sarja Sergei Prokofjevin uralilaiseen kansansatuun perustuvasta baletista Kivinen kukka. Vuonna 1953 kantaesitetty baletti jäi säveltäjänsä viimeiseksi lajissaan. Prokofjev mainitaan merkittävänä balettimusiikin uudistajana, joskin on huomautettu myös, että säveltäjän baletit toimivat usein paremmin juuri konserttisarjoina, koska musiikillinen aines on niin ”tiheä, itsenäinen ja kerronnallisesti valmis”. Kivinen kukka –sarjassa voikin kuulla monenlaisia aineksia. On vakavan juhlavia kohtauksia, arkielämän draamankaaria, kiireisiä juoksutuksia ja salamyhkäistä hiiviskelyä, iloista tohinaa ja epävarmaa vaihtoehtojen pohdiskelua. Tunnekirjo vaihtelee melankoliasta riemuun. Prokofjevin neoklassinen tyyli on varsin tunnistettava ja viihdyttävä, vaikkeivät teemat helposti jääkään mieleen. Orkesteri tavoitti mainiosti juuri oikean soundin – Prokofjevin musiikki vaatii mehevän, silti kepeähkön ja rapean soinnin.

Slobodenioukin kauden avaus oli kaikkineen ihastuttavan rohkea veto – sinfoniakonsertti ilman sinfoniaa, molemmat teokset vähemmän kuin vuosisadan vanhoja. Lyömäsoitinkonsertto ohjelmistossa saattaa olla riskialtis valinta, mutta tällä kertaa yleisö ihastui itävaltalaissolistin esitykseen. Uusi ylikapellimestari on tutustunut Sinfonia Lahteen jo 15 vuotta sitten, joten uudesta tuttavuudesta ei varsinaisesti voida puhua. Yhteistyö johtajan ja orkesterin välillä tuntuu toimivan hienosti. Slobodenioukin kaudelta tekee mieli odottaa enemmänkin rohkeita, raikkaita taiteellisia valintoja – sekä orkesterin että kapellimestarin kyvyt kun tuntuvat siihen riittävän.