Konserttivaikutelmia Lieksasta 2016

Terveiset Lieksan vaskiviikolta! Osallistuin festivaalihumuun yhdettätoista kertaa ja kiivaan orkesteriharjoittelun lisäksi ehdin istua yhdeksän konsertin yleisön joukossa. Seuraavassa esitän lyhyesti omia vaikutelmiani konserteista – syvempiä konserttiarvioita tarjoan luettavaksi taas syksymmällä. Nyt on tyytyminen pintaraaputteluun, koska olin Lieksassa ensisijaisesti lomalla.

Saavuttuani Lieksaan lauantaina 23.7. tutustuin Viekijärven kirkossa portugalilaiseen käyrätorvikvartettiin. Trompas Lusas tarjosi venäläisen illan hämärtyvässä kesäillassa. Neljän käyrätorven pehmeä sointi tunnelmallisessa hirsikirkossa rauhoitti miellyttävästi pitkän päivän päätteeksi. Musiikki ja miljöö siis kohtasivat toisensa. Klassinen linja soi arvokkaasti ja monipuolisin sävyin.

Sunnuntai-iltana kulttuurikeskuksen salissa soitti maamme eturivin vaskimuusikoista koostuva Solistiseitsikko Imperial, joka kaksi vuotta sitten esittäytyi vaskikansalle punaisia ja valkoisia lauluja sisältävällä levyllään. Kolmesta kornetista, tuubasta, altto-, tenori- ja baritonitorvista koostuva suomalainen seitsikko on kansainvälisesti ainutlaatuinen kokoonpano ja sellaisenaan jo kiehtova. Tässä konsertissa kuultiin otteita esikoislevyltä, mutta lisäksi saatiin nauttia Sibeliuksen seitsikkosävellyksistä, jotka Imperial myös on hiljattain levyttänyt kokonaisuudessaan. Mukaan ohjelmaan mahtui myös tuoreempaa seitsikkomateriaalia ja näyte tulossa olevalta joululevyltä. Imperialin tyyli on pukeutumista myöten perinteitä kunnioittava ja lahjakkaat solistit toimivat hienosti yhdessä – jo kulttuuriperinnön kannalta kokoonpano on merkittävä, mutta taidokasta soittoa ei käy vähätteleminen. Konsertin juonnoissa arvokkuus tosin häipyi hetkittäin huumorin tieltä, mikä on suotavaakin. Yleisöä konsertissa tosin oli harmillisen vähän. Joululevyn julkaisua jään odottamaan innolla.

Maanantaina illan kulttuurikeskuksella avasi Retuperän WBK, jonka konseptina on soittaa oikein väärin. Orkesteri toivotti itsensä tervetulleeksi ja vakavailmeinen palokuntalainen ilmoitti, että musiikin laatu on jouduttu korvaamaan määrällä, kuten näköjään yleisönkin suhteen. Musiikillinen kattaus oli hallittu kaaos – esimerkiksi Beethovenin Kuutamosonaatissa välähteli muun muassa pätkiä laulusta Moon River. Tuttujen klassisen musiikin teemojen luova yhdistely oli hetkittäin niin saumatonta, ettei teoksia tuntematon kuulija välttämättä edes tajuaisi temaattisia vitsejä. Juontojen ironinen ja sanaleikkejä hyödyntävä huumori luultavasti aukesi niillekin, jotka eivät musiikilllisen sillisalaatin hauskuutta ymmärtäneet. Orkesteria johtava Torturo Canini oli frakissaan pollean kapellimestarisuuruuden stereotyyppi Herbert von Karajanin tapaan ja Visa Haarala taituroi solistina useammallakin soittimella. Mainitsemisen arvoista on, että soittajat ovat erittäin kyvykkäitä – ”huonosti” soittaminen on taitolaji ja todellisuudessa soitto on laadukasta.

Retuperäläisten jälkeen lavalle nousi seuraavassa kattauksessa brittiläinen tuubasta, 3 trumpetista ja 3 pasuunasta koostuva seitsikko Septura, joka musisoi teemanaan seitsemän kuolemansyntiä. Esimerkiksi vanhoista oopperoista poimitut otteet avautuivat kuulijoille ehkä paremmin, kun selitettiin, mitä ne edustavat. Kulttuuri koostuu kertomuksista, joten narratiivisuus eli kerronnallisuus viehättää. Teema jaksoi kantaa läpi konsertin ja huippuunsa hiottua soittoa kuunnellessa miltei harmistui, ettei kuolemansyntejä ole enempää kuin seitsemän. Encorena syntistä teemaa tasapainotettiin viattomuudella Debussyn Pellavatukkaisen tytön sovituksen myötä. Brittiseitsikon toivoisi vielä palaavan Lieksaan.

Tiistaina jo perinteeksi muodostuneessa mestareiden illassa vaskiviikon taiteilijat esittivät niin kokeellisempaa kuin perinteistäkin musiikkia todisteina taidoistaan. Yleisön joukosta kihosi kärkeviäkin mielipiteitä joistain soittimien tekniikoita jännittävästi esittelevistä modernin tyylin kappaleista, mutta esimerkiksi Septuran pasunisti Matthew Geen esittämä pasuunateos oli niin erikoinen, että tahtoisin itsekin kokeilla. Tämänvuotinen mestareiden ilta ei ollut yhtä pitkäkestoinen kuin joinain aiempina vuosina, mikä oli enimmäkseen miellyttävä asia – joskus esiintyjien runsaus ja kappaleiden pituudet ovat luoneet paineita ehtiä ajoissa seuraavaan konserttiin.

Illan toista konserttivuoroa piti hallussaan taas Trompas Lusas, jonka ensimmäisen puoliajan ohjelmisto oli hengeltään samantyylinen kuin lauantaina Viekijärvellä. Musiikillinen kattaus saattoi suurelle yleisölle tuntua hieman yksipuoliselta, mutta nelikon hienoa yhteispeliä, soundin pehmeyttä ja nyanssointia täytyy ihailla. Väliajan jälkeen siirryttiin hieman populaarimpaan ohjelmistoon, mutta kaiken kaikkiaan yhtyeen soisi lisäävän vielä hieman monipuolisuutta valikoimiinsa. Neljän käyrätorven esitys olisi voinut olla paremmin paikallaan Mätäsvaaran avolouhoksella.

Keskiviikkona 27.7. käytiin kansainvälisen käyrätorvikilpailun finaali, jonka mittapuuna toimi Mozartin neljäs käyrätorvikonsertto. Kärkikolmikossa kisasi yksi suomalainen ja kaksi kiinalaista. Vaikka suomalainen Aleksi Mäkimattila sijoittui kolmanneksi, esitys oli oikein lupaava. Itse olisin sijoittanut Mäkimattilan toiselle sijalle ja toiseksi tulleen Xiaoxin Liun kolmanneksi kiksien takia, mutta mielipide on täysin omani. Voittaja, osallistujista nuorin Yun Zeng, tulee varmasti menestymään urallaan. Tuomariston pohtiessa päätöstään kilpailijoita säestänyt Joensuun kaupunginorkesteri soitti Felix Mendelssohnin neljännen sinfonian erittäin hienosti romanttisen täyteläisellä soundilla. Yleisesti ottaenkin tämän ja aiempien vuosien perusteella pienehkön orkesterin taso on kova.

Torstaina italialainen Gomalan Brass tarjoili yleisölle tunnettua elokuvamusiikkia muun muassa Ihmemaa Ozista, Schindlerin listasta ja Indiana Jonesista. Ennio Morriconen tuotanto tuli myös hyvin esille. Soiton välillä muusikot harjoittivat lupsakkaa, harmitonta pilailua. Kokoonpano sai aikaan rohkeita sävyjä ja runsaita tehoja, joskin loppua kohti volyymi paisui jo räikeään revittämiseen ja hyvän maun tuolle puolen – korvatulpat päässäkin teki suorastaan pahaa. Syvistä riveistä kuuluikin, että eräs trumpetisteista olisi saanut käyttää sordiinoa koko ajan. Joka tapauksessa yleisö sai mitä elokuvamusiikkikonsertilta sopi odottaakin.

Konserttikattaukseni loppuhuipennuksena toimi Power Brass Girlsien toteuttama toivekonsertti, joka veti salin täyteen vaskivieraita ja lieksalaisia. Pelkästään naisista koostuva orkesteri säteili virkeää, positiivista energiaa esittäessään keväällä valittuja yleisön toivekappaleita. Konsertissa kuultiin muun muassa tangoja, Jaakko Tepon Hilma ja Onni sekä jo viime vuodelta tuttu Bohemian Rhapsody. Sanna Sadeharju ihastutti laulusolitina parissa kappaleessa. Isohkon ja erikoisen kokoonpanon sovituksista jotkut toimivat paremmin kuin toiset – balansseissa oli paikoitellen ongelmia, mutta iloinen energisyys korvasi puutteet. Suosio oli taattu.

Kaiken kaikkiaan vaskiviikon konserttitarjonta oli jälleen oikein kattava ja tasokas. Jokainen varmasti löysi jotakin makuunsa sopivaa.

Musiikkitiedettä?

Minä olen musiikkitieteilijä – tiedeyliopiston humanistisen tiedekunnan musiikkitieteen oppiaineesta valmistunut maisteri; en siis musiikin maisteri, vaan filosofian. Musiikkitieteilijä ei (välttämättä) ole muusikko, vaan musiikin ja laajemminkin äänellisen kulttuurin tutkija. Tämän päivän musiikintutkimuksen kenttä on lähes rajaton. Musiikin lisäksi äänellistä kulttuuria edustavat esimerkiksi äänimaisemat; metropolialue kuulostaa erilaiselta kuin pystymetsä. Musiikin tulkinta puolestaan rakentuu kuulijan mielessä vallitsevassa kulttuurissa ja ajassa: Tämän päivän konserttiyleisö kuuntelee Mozartin sinfonioita aivan erilaisista lähtökohdista kuin säveltäjän aikalaiset. Soittimet ja soittotekniikat, musiikinkulutuskulttuuri ja ennen kaikkea kuulijat muuttuvat. Itse musiikin lisäksi voi siis tutkia sen tekijöitä, välineitä, menneisyyttä, nykyisyyttä ja vastaanottajia.

Kulttuurinen musiikintutkimus on kattokäsite monille eri suuntauksille ja metodeille, joilla musiikkia voidaan tarkastella. Yhteistä näille kaikille, osittain päällekkäisille menetelmille on, että ne lähestyvät musiikkia kulttuurisena käsitteenä eli aikaan, paikkaan ja yhteiskunnalliseen rakenteeseen sitoutuvana ilmiönä. Kulttuurinen musiikintutkimus siis kiistää musiikin autonomiaestetiikan, jonka mukaan musiikki on jotakin ylhäältä annettua ja ajatonta ja säveltäjä arkisesta todellisuudesta irrallinen suuri nero. Musiikki heijastelee ja kommentoi kulttuuria ja vastavuoroisesti kulttuuri-ilmapiiri synnyttää musiikin tarpeen. Ihminen on kulttuurinen olento ja musiikki lähtökohtaisesti inhimillinen ilmiö.

Ääni on fysikaalinen suure (siis jotain mitattavissa olevaa), psykologisten emootioiden ja fysiologisten reaktioiden laukaisija ja sosiokulttuurinen merkitysjärjestelmä. Musiikkia voi tutkia muutoinkin kuin soivana aineksena. Esimerkiksi musiikkisosiologia tarkastelee tuottamista, kuluttamista, käyttäytymistä ja kaikkia musiikkiin liittyviä sosiokulttuurisia ilmiöitä paitsi itse soivaa musiikkia; vaikkapa soitinrakentamisen ympäristöeettisiä näkökohtia voi punnita. Psykoanalyyttisistä lähtökohdista musiikki taas mielletään kuulijan kannalta enimmäkseen tiedostamattomana psyykkisenä prosessina.

Yksi merkittävä kulttuurisen musiikintutkimuksen osa-alue keskittyy sukupuolisuuden näkökulman korostamiseen. Esimerkiksi naisten asema populaarimusiikissa pysyi pitkään marginaalisena ja tällöinkin pyrki vahvistamaan perinteisiä käsityksiä naisista perheenäiteinä ja eräänlaisina yhteiskunnan moraalinvartijoina. Tämän aatteen hajotti oikeastaan vasta punk-rockin läpimurto. Myös klassisen musiikin parissa sukupuolittuneisuus näkyy selvästi; kanonisoidut säveltäjät ja historian suuret kapellimestarinimet ovat käytännössä kaikki miehiä. Edes soittimet eivät ole sukupuolineutraaleja – kitaraa on pidetty miehisenä instrumenttina, huilua taas naisellisena. Tämäkin tosin on ajallista, sillä menneinä vuosisatoina puhallinsoittimia pidettiin naisille säädyttöminä instrumentteina. Tänä päivänä ei ole kovin rajoja murtavaa olla naispuolinen bassopasunisti, vaikka totesipa muuan alttotorvea soittava mies kerran, etten näytä yhtään siltä, että pystyisin soittamaan bassopasuunaa siten kuin soitan.

Mitä musiikkitieteilijä sitten tekee työkseen? Se riippuu sivuainevalinnoista ja omista taipumuksista. Yliopisto ei ole ammatti(korkea)koulu, vaan laajamittaista teoriatietoa tarjoava instituutio, joka antaa valmiuksia moneen tehtävään – ainakin teoriassa. Kaikki musiikkitieteilijät eivät ole musiikinopettajia. On tutkijoita, kriitikoita, taidelaitosten ja -tapahtumien johtajia, hankekoordinaattoreita, tiedottajia, myös opettajia ja valitettavasti työttömiä. Kuitenkin musiikkitieteen maisteriopinnot suorittanut on tieteellinen asiantuntija, jota tulisi sellaisena kunnioittaa. Parhaimmillaan musiikkitieteilijä auttaa suurta yleisöä ymmärtämään kuulemaansa. Visuaalisessa kulttuurissa äänellinen puoli vain unohtuu helposti taka-alalle, vaikka korviaan ihminen ei voi sulkea samalla tavoin kuin silmiään. Arvon mekin ansaitsemme, vaikka orkesteriharjoituksissa tämä otsikko vääntyykiin muotoon Harvoin mekin ansaitsemme. Onhan se vähän niinkin.