Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 7.4.2016.
Damian Iorio, kapellimestari. Pekka Kuusisto, viulu. Christoffer Sundqwist,
klarinetti. Rossini – Tüür – Tsaikovski.
Sinfonia Lahden huhtikuun ensimmäinen konsertti pyörähti
käyntiin kevyen klassisen musiikin kestohitillä – Rossinin Wilhelm Tell –alkusoiton huipennus lienee miltei kaikille tuttu.
Teoksen alkupuoli on kuitenkin saattanut jäädä monille vieraaksi. Alun
sellosoolo henkii vakavuutta, johon orkesteri yhtyy lämpimällä soinnilla.
Musiikki sulaa pehmeän keinuvaksi, kunnes riveissä kehittyy kujeilevaa kuhinaa,
joka paisuu komean dramaattiseksi vyöryksi; silti mukana on huumorin häivähdys.
Sitten kudos harvenee ja huilun johdolla esiin avautuu Griegin Aamutunnelmaa tai Richard Straussin Alppisinfonian osia muistuttava
valontäyteinen, toiveikas (mielen)maisema. Aamuinen rauha rikkoutuu, kun
ratsuväki saapuu vaskien saattelemana – tätä juuri on odotettu ja tutun teeman
reipas energia purkautuu ilmoille. Huipennus tulvii vauhtia, voimaa ja riemua,
mutta orkesteri onnistui pitämään soinnin hienosti kasassa, jolloin vältyttiin
helposti tapahtuvalta yliampumiselta. Vaikka musiikki on hauskaa, sen ei
tarvitse mennä naurettavaksi räiskinnäksi, eikä niin onneksi käynytkään.
Illan konserton viran täytti virolaisen nykysäveltäjä
Erkki-Sven Tüürin yksiosainen kaksoiskonsertto Noesis (2005), jonka tulkitsivat viulisti Pekka Kuusisto ja
klarinetisti Christoffer Sundqwist. Ensimmäisen sanan teoksessa saa tuuba,
jonka tuhauksesta musiikki lähtee vyörymään, liukumaan ja särisemään. Soundi on
efektihakuinen ja sinänsä mielenkiintoinen, muttei tarjoa oikeastaan mitään
uutta: 1940-luvun jälkipuoliskolla länsimainen kulttuuri havahtui natsi-Saksan
keskitysleirien todellisuuden tultua julki, jolloin kauhistuneet taidepiirit
sanoutuivat irti kaikesta menneestä. Musiikki irtautui totunnaisista
konventioista kuten temaattisuudesta, sävellajituntumasta ja selkeästä
rytmiikasta. Tüürin Noesis tuntuu
jatkavan modernin perinnettä ollen outoudessaan uppouttava. Solistit suorastaan
tanssivat käydessään soittimillaan intensiivistä keskustelua, jonka taustalla
orkesteri myllää aiheita edestakaisin; solistien ja orkesterin musiikilliset
ainekset heijastuvat toisiinsa ja toisistaan samaan tapaan kuin yksilö
reflektoi maailmaa ja maailma yksilöä. Orkesterin jättäytyessä pois kuullaan
solistien duetto, jonka saattaa tulkita kadenssiksi. Taidokkaasta soitosta
huolimatta osion musiikillinen tenho jäi melko laimeaksi. Kadenssin jälkeen
orkesteri kiipeää vielä mukaan kiivaasti synkopoiden, mutta ajan kulumista
lukuunottamatta mikään ei viittaa teoksen lopun lähestymiseen. Kun loppu tulee,
se tulee ilman tyydyttävää huipennusta. Ehkä siitä on elämässäkin kysymys –
loppu tulee vääjäämättä, mutta usein vailla tarkoitusta ja avoimia kysymyksiä
jää enemmän kuin vastauksia.
Ylimääräisenä numerona solistit esittivät unkarilaisen Bela
Bartokin sovittaman perinnekappaleen Uuden
vuoden laulu. Tunnelmaltaan seesteinen, mutta kansanlaulusta aavistuksen
tekotaiteelliseksi vääntynyt pikkukappale päättyi ennen kuin ehti oikein mitään
saavuttaa. Kun soittimet laskettiin, olisi tehnyt mieli kysyä: ”Siinäkö kaikki?!”
Väliajan jälkeen palattiin perinteisempiin tunnelmiin
Tsaikovskin ensimmäisen sinfonian myötä. Ohjelmasuunnittelun kannalta sopii
pohtia, miten hyvin lisänimeä Talviunelmia
kantava sinfonia istuu huhtikuuhun, mutta tämä seikka jätettäköön nyt omaan
arvoonsa. Ensimmäinen osa ”Talvimatkan unelmia” esittelee helpon, tarttuvan
pääteeman, joka siirtyilee pitkin orkesteria ja kasvaa kohtaamatta vastarintaa.
Melodiassa kuuluu viaton ilo, jonka voi helposti yhdistää tervehenkisiin,
lapsenmielisiin talvihuveihin kuten mäenlaskuun ja luisteluun. Salakavalasti
dramaattisuus kuitenkin lisääntyy ja ilmassa on ehkäpä ankaran lumimyrskyn
tuoma uhka. Myrskyn jälkeen pääteema palaa, mutta nyt sen viattomuudesta jotain
on poissa. Tilalle on tullut uhmakkuutta; ehkä lapset ovat kasvaneet
murrosikään ja leikistä on tullut kilpailua.
Toisessa osassa ”Autio maa, sumun maa” kuullaan romanttisen
pitkiä, herkkiä, jopa suorastaan sentimentaalisia linjoja. Melodia muistuttaa
kehtolaulua ja nimenomaan slaavilaisissa ja suomalais-ugrilaisissa
kulttuureissa esiintyvää kehtolauluperinnettä, jossa uneen tuudittelu rinnastuu
kuolemaan. Puupuhaltimien joukossa välähtää jonkinlainen ennakkoaavistus
Tsaikovskin viimeiseen eli kuudenteen ”pateettiseen” sinfoniaan. (Varhaisissa teoksissa
on usein kuultavissa häilähdyksiä säveltäjänsä myöhemmästä tuotannosta – myös Sibeliuksen
ensimmäisestä sinfoniasta voi löytää ennakkomakua esimerkiksi Karelia-sarjasta.) Kuitenkin vasta
käyrätorvisektio nostaa musiikin seuraavalle tasolle: Hiottu soundi sai
hermosyyt kihelmöimään nautinnollisella tavalla. Osan lopussa orkesteri soitti
hyvin kauniisti ja hiljaa – musiikissa häilyi katkeransuloinen muistutus kaiken
katoavaisuudesta.
Kolmas ja neljäs taite ovat jääneet paitsi ohjelmallisista
lisänimistä. Näistä kolmas osa kiusoittelee kuulijaa tanssillisuuden
pyörteissä. Finaali puolestaan vaikuttaa maanis-depressiiviseltä: Alku on
synkeän raskasmielinen ja patarumpujen sooloa seuraa kenraalitauko, jonka perään
bassot huokailevat alakuloisesti. Tämä toistuu, mutta yhtäkkiä tapahtuu
sisuuntumista, josta kehittyy tarmokasta energiaa. Jouset vingahtelevat
innokkaasti, pohjalta kumpuaa reipas tanssillinen poljento ja pitkin orkesteria
kuuluu iloisia musiikin ryöpsähdyksiä. Maniajakso kuitenkin väsyttää –
musiikillista hengenvetoa seuraa jälleen kenraalitauko, jonka rikkovat
alistuneet huokaukset. Puupuhaltimet jakavat sympatiaa ja vähitellen sointi
sitkistyy jälleen, kohoaa periksi antamatta ja löytää pursuilevan elämänilonsa.
Sinfonia päättyy onnellisesti löydettyään taas voimansa. Pois ei tarvinnut lähteä
pahoilla mielin.
