Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 10.3.2016.
Okko Kamu, kapellimestari. Arto Noras, sello. Ryu – Bruckner.
Maaliskuisen konsertti-illan avasi korealaisen nykysäveltäjä
Jeojoon Ryun (s. 1970) ensimmäinen sellokonsertto Arto Noraksen tulkitsemana. Heti
konserton alussa on kuultavissa eräänlainen sibeliaaninen vivahde –
luontomystiikkaa henkivä metsän humina, joka edustaa samaan aikaan turvaa ja
uhkaa. Väräjävä soolosello esittäytyy herättäen orkesterissa myötäilevän, pehmeän
aaltoliikkeen. Ryu on onnistunut hienosti synkronoimaan soolon ja orkesterin
toisiinsa niin, että yhden liike-energia sulautuu saumattomasti toiseen läpi
koko konserton. Muodoltaan teos muistuttaa kyllä enemmän solistista sinfonista
runoa kuin konventionaalista konserttoa. Lyyrisen laulavissa sellosooloissa soi
romantiikan perinne, mutta ajoittain mukaan häilähtää aavistus modernin
musiikin estetiikkaa; kuitenkin vähemmän kuin voisi odottaa Krzysztof
Pendereckin oppilaalta. Toistuvia temaattisia aineksia löytyy, mutta
konsertossa tuntuu silti olevan kyse enemmän affekteista eli vaikutelmista.
Sellon herkkyys on sen suurin voimavara konsertossa. Noras
onnistui erinomaisesti valamaan väreilevää tunnetta kautta linjan. Ryun
konserton vahvuus löytyy siitä, että sävyille annetaan tilaa – vaikuttavuus ei
synny hirvittävästä räiskinnästä tai mielipuolisista teknisistä keinotteluista,
vaan itse musiikista. Miellyttävyydestään huolimatta noin 30 minuuttia kestävä
konsertto alkaa tosin viimeisten minuuttien aikana jo hieman kyllästyttää –
kuulija ehtii jo pohtia, johtaako musiikki oikeastaan minnekään, kun se
yllättäen päättyykin. Loppu ei ole tuho eikä valaistuminen, se on vain loppu
tai kenties paluu kotiin. Näin voi kyseenalaistaa lineaarisen aikakäsityksen;
ehkä aika onkin syklinen. Kaiken kaikkiaan konsertto on lempeydessään ajattoman
kaunis. Suosionosoituksillaan yleisö suorastaan kerjäsi Norakselta lisänumeroa,
mutta sai jäädä ilman. Lohdutukseksi väliajalla tarjoiltiin kuohuviiniä Okko
Kamun 70-vuotisjuhlan kunniaksi.
Illan toisena ohjelmanumerona kuultiin Anton Brucknerin
kolmas sinfonia. Bruckneria voi sinfonioidensa perusteella hyvällä
omallatunnolla sanoa suuruudenhulluksi, mutta tätä ei pidä tulkita haitaksi. Kolmas
sinfonia kertoo ensitahdeistaan alkaen, mistä siinä on kysymys – nopea,
pyörteilevä kulku imee mukaansa valtavalla voimalla, joka paisuu paisumistaan
ja laukeaa nopeasti ensimmäiseen purkaukseensa; tämä on sinfonian pääteema.
Musiikissa maailmankaikkeuden aine pakkautuu kriittiseen pisteeseen ja räjähtää
laajenevaksi universumiksi, joka lopulta ajautuu väistämättömään tuhoonsa
kiihtyvällä vauhdilla vain alkaakseen alusta yhä uudelleen ja uudelleen.
Massiivisessa tuhon ja luomisen mahdollistavassa potentiaalienergiassa on
jotain äärettömän vapauttavaa – sen vyöryessä päälle on kyvytön mihinkään ja
samalla kaikkivoipa. Se tempaa mukaansa silkalla painovoimalla.
Näiden suorastaan orgastisen voimakkaiden purkaussyklien
välillä kuultava aines on ehkä hieman maanläheisempää, mutta samalla
kiusoittelevaa, koska tuntuu aina johdattelevan kohti pääteeman nousua ja
laukeamista. Parhaiten vastapainoa tarjoaa toinen osa, joka muistuttaa
inhimillisyydestä ja elämän surumielisestä kauneudesta, joka on hetkellistä
tässä ja nyt. Osassa kuullaan myös suurempia kohotuksia, jotka herättävät
ajatuksia elämää suuremmista tunteista, mutta rauhoittuessaan musiikki viittaa
siihen, että niitäkin kokevat vain pienet ihmiset. Osan lopulla ylevöidytään
jälleen kosmiseen mittakaavaan ja valmistaudutaan tulevaan. Kolmannessa osassa
pääteeman sykli kiihtyy vielä ensimmäisestä osasta, kunnes muuttuu
kiusoittelevan kepeäksi, klassis-romanttiseksi sinfonia-ainekseksi, joka vain
härnää kuulijaa odottamaan sitä itseään – Kurt Vonnegutia lainaten voisi
todeta, että ”valtaosalle meistä maailmanloppu ei tule kyllin pian”. Vaan tulee
se lopulta.
Finaaliosan alussa on suuren tapahtuman tuntua. Sitten
tunnelma tyyntyy taas hillitymmäksi ja keveämmäksi, mutta orkesterin riveistä
kajahtaa vielä vihjeitä pääteemasta. Jonkinlaista massiivista purkausta odottaa
koko ajan, jolloin musiikillisesta juupas–eipäs-kissanhännänvedosta kehittyy
jotain ärsyttävällä tavalla nautinnollista. Loputtomalta tuntuvan ajojahdin
jälkeen noustaan äkkiä valtavaan loppuhuipennukseen. Ehkä suurimpana
yllätyksenä tulee lopun valontäyteinen autuus – mielipuolisen
maailmankaikkeuden nousu ja tuho –tematiikan perusteella voisi odottaa jotain
synkempää. Valittamisen varaa ei kuitenkaan ole. Kukaan ei voi olla varma
siitä, etteikö maailmankaikkeuden tuhon raunioista syntyisi taas uusi. Sinfonia
on järkäle ja sellaisenaan upea. Orkesteri toteutti Kamun johdolla
erinomaisesti lähes kivuliaan nautinnolliset pidätykset ja valtavan pauhun
vastapainona musiikki soi määrätyissä kohdissa äärimmäisen hiljaa. Tällaista
tykitystä ei tule vastaan turhan usein.
 |
| 70-vuotiasta Okko Kamua sai onnitella väliajalla. |
