Taitavaa trumpettityötä ja helppoa hissimusiikkia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 19.2.2016. Jussi Lampela, kapellimestari. Jukka Eskola, trumpetti. Teppo Mäkynen, rummut. Ville Herrala, basso. Peter Engberg, kitara.

Brasiliassa 1950-luvulla kehittynyt jazzin ja latinorytmien fuusio bossa nova yhdistyi sinfoniaorkesterin mahdollisuuksiin mielenkiintoisella tavalla Bossa Symphonique -konsertissa. Ohjelmassa oli jo kanonisoituja bossa nova –kappaleita ja tuoreempia suomalaisia, Eskolan ja Mäkysen säveltämiä teoksia, jotka Lampela oli sovittanut sinfoniaorkesterille. Suomalaistuotannot solahtivat toimivasti perinteisten kappaleiden väliin.

Illan parasta antia kuultiin Eskolan soittimen rajoja haastavissa trumpetti- ja flyygelitorvisooloissa. Uskomattoman pehmeää soundia oli rentouttavaa kuunnella, mutta samaan aikaan sai hämmästellä teknistä taituruutta, jota vaskipuhaltajana on pakko kunnioittaa ja kadehtia. Pitkät, laulavat melodialinjat ja niiden vastapainona kuullut efektit, kuten nopeasti kielitetyt kuviot, jaksoivat yllättää. Mäkynen puolestaan tarjoili rytmisesti mukaansatempaavia rumpusooloja.

Konsertin ongelmakohdaksi muodostui sointitasapaino – sähköisesti vahvistetut kitara ja basso, solistinen trumpetti ja voimakas rumpusetti peittivät jatkuvasti sulavasointisen jousisektion alleen. Sinfoniaorkesterin tehot jäivät pitkälti hyödyntämättä, eli tässä kohtaa konseptissa, erityisesti sovituspuolella, olisi vielä kehittämisen varaa. Vaikuttavien orkestraatiopaikkojen ja kiehtovien soolojen välillä musiikki latistui välillä pitkiksikin toveiksi pelkäksi hissimusiikiksi. Bossa novasta nousevat helposti mieleen risteilyalusten yökerhot ennen menon vauhdittumista, värikkäät cocktailit ja etelänmatkojen pimeät illat. Tyyliin aiemmin perehtymättömälle suurin osa kappaleista vaikutti melko samanlaisilta, eikä tarttuvia teemoja pahemmin löytynyt. Mieleen jäivät lähinnä tunnelma ja rytmi. Bossa novan mukaan pitäisikin ehkä vain jättäytyä kellumaan, mutta jollei se onnistu, hetkestä etääntyy helposti omiin maailmoihinsa ja musiikki jää taka-alalle.

Kisaviikonlopun alusta huolimatta yleisöä oli saapunut paikalle runsaasti. Tunnelma salissa oli leppoisa kuulijoiden seuratessa uteliaina soolotaitureita ja hetkittäin upeita orkesterisävyjä. Jotain enemmän sovituksilta olisi kuitenkin vielä kaivannut, koska sinfoniaorkesterin rooli jäi lähinnä jazz-kombon lämmittelijäksi ja pohjustajaksi; hieman samaan tapaan menneiden vuosikymmenien suuret euroviisuorkesterit täydensivät rytmiryhmää. Mukavuusalueelta ei juuri poistuttu – musiikki ei haastanut kuulijaa pohtimaan syvällisiä tai tarjonnut suuria tunnekuohuja. Toisaalta: Ehkei aina tarvitsekaan. Joskus riittää, että on mukavaa ja helppoa. Tämäntyyppiset tapahtumat houkuttelevat niitäkin kuulijoita, joita ei tavalliseen sinfoniakonserttiin saisi lähtemään. Tarjonnassa monipuolisuus on hyve.

Ylitettyjä rajoja

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 11.2.2016. Eva Ollikainen, kapellimestari. Jukka Harju, käyrätorvi. Strauss – Räihälä – Tsaikovski.

Konsertin alkusoittona kuultiin Richard Straussin sinfoninen runo Don Juan. Massiivinen orkestraatio ja soundi maalailevat kuvaa machosta hamesankarista, joka rehvakkaasti kiitää kukasta kukkaan. Teoksessa kuullaan monenlaisia tapahtumakäänteitä – on romanttisen herkkätunteisia taitteita ja rehvakasta räiskintää. Noin puolivälissä kappaletta ilmoille kajahtaa käyrätorvisektion soolo, joka nyt toteutui erittäin kaunissointisena, ja jonka teema jää viehättävästi kiertämään orkesteria. Straussin omintakeinen tyyli kuuluu Don Juanissa selvästi. Hetkittäin musiikin yliampuvuus on jo hieman naurettavaa eli menee camp-estetiikan puolelle; myös neoklassismitulkintaa voi pohtia. Liioittelu on oma taiteenlajinsa, mutta joskus liika vain on liikaa. Silti mauttomuuden rajan aavistuksenomainen ylittäminen on toisinaan hyvinkin tyydyttävää ja juuri se Straussissa puree.

Osmo Tapio Räihälän käyrätorvikonserton kantaesityksen tulkitsi sen tilaaja Jukka Harju. Kolmiosaisen konserton kaksi ensimmäistä osaa sulautuvat yhteen niin tehokkaasti, että taiteraja jäi ensikuulemalta hämärän peittoon; toisen ja kolmannen osan rajapyykkinä toimii soolokadenssi. Konsertto alkaa orkesterin levottomalla kihinällä, jonka alla hyrräävä vellova aaltoliike glissandoineen aiheuttaa lievän pahoinvoinnin tunteen. Ensimmäinen osa ei ole erityisen solistinen, vaan käyrätorvi maastoutuu musiikilliseen kudokseen. Toiseen osaan tultaessa voi havaita vaivihkaista evoluutiota – soolo-osuus hahmottuu selvemmin ja nostattaa orkesterissa vastarintaa, joka hakeutuu tasapainoon, mutta jotain jää kytemään pinnan alle vaivoin pidäteltynä.

Pian saavutaankin kadenssiin, joka on ehkä konserton omintakeisinta ja kiinnostavinta antia. Harju esitteli mukaansatempaavasti soittimensa mahdollisuuksia dialektisessa, hieman jopa jakomielisessä soolotaitteessa, jossa käyrätorvelle ominaisen lyyrisen laulun lisäksi kuullaan ärhäkkää räpätystä, jalan polkemista ja huipennuksena seksikäs, kissapetomainen karjaisu.

Finaalitaitteessa orkesteri tuntuu väittelevän suunnasta – massa ei ole yksimielinen. Päämäärä on vasta hakusessa, kunnes lyömäsoittimet ottavat tilanteen hallintaansa ja lähtevät ajamaan muita eteenpäin. Tästä huolimatta musiikillinen sisältö jää pian polkemaan paikalleen saavuttamatta lopulta mitään selvää maalia. Konsertto ei (ehkä kadenssia lukuunottamatta) esittele mitään erityisesti 2010-lukuun viittaavaa. Kokonaisuus on tyyliltään jälkimoderni ja kuten tunnettua, post-ismit eivät tematisoi mitään olennaisesti uutta. Virkistävää näkökulmaa tulkintoihin voi silti löytää erityisesti käyrätorvensoitannolliselta kannalta.

Konsertti huipentui Tsaikovskin kuudenteen sinfoniaan, joka lukeutuu länsimaisen taidemusiikin kaanonin tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin teoksiin – eikä syyttä. Sinfoniaa on musiikkitieteilijöiden keskuudessa ehditty tulkita ällistyttävän monista kulmista, mutta kaikkea tuskin on sanottu vieläkään. Lisänimeltään pateettinen sinfonia vastaa kuvaustaan – se on mahtipontinen, sentimentaalinen, vahvatunteinen järkäle. Ensimmäinen osa alkaa tummana, haikeana, raskaana ja syvänä. Pidätykset, joiden varaan osan riipaisevuus rakentuu, toteutuivat Ollikaisen käsissä vakuuttavasti samoin kuin uskomattoman hienot nyanssierot pianissimon ja fortissimon välillä. Osaan sisältyy myös tunnettu surumielinen rakkausteema, johon puiset instrumentit valoivat tällä kertaa erityistä kaihoisaa lämpöä – tähän lohdulliseen tunnelmaan synkän painostavana alkanut osa päättyy.

Toisen osan viisijakoinen rytmi lähti liikkeelle aavistuksen ontuen. Tempoa tuntui olevan hieman liikaa, jolloin musiikin sirous jäi hermostuneisuuden jalkoihin. Avausosan vaikuttavuuteen verrattuna toisen osan tulkinta tuotti pettymyksen. Onneksi kolmannessa osassa alun imu palautui musiikkiin; tyylin keveydestä huolimatta mukana oli kakkostaitetta enemmän sävyjä. Finaalissa palataan karuun todellisuuteen, jossa kaikki on menetetty. Pateettinen painokkuus löytyi jälleen ja musiikista tulvi voimattomuus väistämättömän edessä, ihmisyyden murskaava kipeys – viiltävä ja silti niin nautinnollinen. Jostain tuskan syövereistä nousee toivo, hento valo myrskypilvien välistä. Loppu on armahdus. Viimeisen sävelen haipumista seurasi pitkähkö hiljainen hetki, jonka jälkeen yleisö puhkesi suosionosoituksiin. Tavoite oli saavutettu.

Musiikin mahti ja muusikon rajallisuus

Moni muusikko on perfektionisti. Ammattilaisilta tätä oikeastaan edellytetäänkin, mutta monia harrastajiakin vaivaa sama ”vika”. Täydellisyydentavoittelu on osa taiteentekoa, mutta liikojen vaatiminen itseltä saattaa saada harrastuksen tuntumaan työltä tai ainakin velvollisuudelta. Harrastajamuusikolle musiikin tulisi olla ennen kaikkea ilo. Kun tavoitteet ovat kohdillaan, saavutuksista voikin nauttia täysin siemauksin. Tavoitteiden asettaminen mielekkäälle tasolle on kuitenkin haastava tehtävä. Liian matala tavoite kyllästyttää, liian korkea stressaa. Hyvältä opettajalta saa apua tähän dilemmaan, mutta lopulta jokaisen on itse oma suunnitelmansa hyväksyttävä.

Moni taiteilijasielu on tulenpalava itsekriitikko, joka piiskaa itsensä henkisesti vereslihalle epäonnistumisen jälkeen tai sen pelossa. Omistautunut harjoittelu tietysti vähentää mokaamisen todennäköisyyttä; onhan musiikki 90-prosenttisesti kovaa työtä ja vain 10-prosenttisesti luontaista lahjakkuutta. Silti elävän musiikin kaltaisen inhimillisen toiminnan uhkana on aina inhimillinen erehdys. Näitähän sattuu. Suurin vaikeus kumpuaa tämän sinänsä yksinkertaisen totuuden tiedostamisesta tai pikemminkin tiedostamatta jättämisestä: Itsensä armahtaminen voi olla helpommin sanottu kuin tehty.

Minä tunnustan: En ole kovin kaksinen sellonsoittaja. Tässä iässä voi jo sanoa, etten tule koskaan olemaankaan. Anatomis-fysiologiset tekijät vaikuttavat osaltaan – sormien mittasuhteet ovat mitä ovat. Siitä on turha itseään soimata, vaikka joskus sielua jäytää, kun yrittää venyttää kättä ja ääni jää kuitenkin matalaksi. Olen kuitenkin tunnustanut myös sen, että saan tästä huolimatta soittaa selloa. Ei sen pitäisi keltään olla poiskaan. Rehellisyyden nimissä totean, etten luultavasti koskaan tule esittämään Dvorakin sellokonserttoa sinfoniaorkesterin solistina, mutta pitäisikö minun? Ei.

Tuskinpa on muusikkoa, jota ei joskus olisi kirpaissut edes ohimennen se viiltävä kateus, kun kuuntelee todella taitavaa soittajaa ja tietää, ettei koskaan tule itse saavuttamaan samaa. Lohdullista lienee, että kaikki ovat joskus kokeneet saman. Todellisia suuruuksia ei tule montaa vuosisadassa. Sitä paitsi kateus voi ilmetä puolin ja toisin – yksi kadehtii toisen tekniikkaa, toinen taas ensimmäisen improvisointikykyä. Ihan kaikkeen ei kukaan kykene. Taiteellinen tuska ilmenee aidoimmin siinä, kun halu ilmaista jotain on vahva, mutta taidot eivät riitä sen välittämiseen. Tämä katkeransuloinen kärsimys toisaalta paljastaa todellisen taiteilijasielun – ei se kyky, vaan se halu. Voi ihmisen sisäistä ristiriitaa!

Soittaminen on intohimo, mutta harrastamiseen liittyy ylä- ja alamäkiä, joten toisinaan eteenpäin mennään enemmän velvollisuudentunnon kuin minkään taiteellisen ambition turvin. Tärkeintä on, että intohimo on mukana suurimman osan ajasta – jos yli 50 prosenttia harjoittelusta tuntuu velvoitteelta, kannattaa harkita harrasteenvaihtoa. Taiteellisen tuskan pitäisi säilyä kirvelevän nautinnollisena muistutuksena ihmisen rajallisuudesta ja humanismin arvoista, ei muuttua arkiseksi pakkopullaksi. Ajoittainen intohimon katoaminen on kuitenkin normaalia; jos sinäkin aikana jaksaa treenata, tekninen pohja on vakaalla perustalla, kun intohimo jälleen herää. Sitä vartenhan sitä tehdään. Kenraalitaukokin tekee ajoittain hyvää. Pyrkimys jonkin saavuttamiseen tulisikin nähdä yhtä ylevänä ja kunnioitettavana asiana kuin itse mahdollinen saavutus.

Elämä on lyhyt, taide pitkä. Musiikkia ei saa pilattua yhdellä epäonnistuneella esityksellä, joten kannattaa ennemmin huolehtia musiikin tekijöistä. Monet muusikot ovat yltäneet kunnioitettavan kypsään ikään, joten mielekkään tekemisen voi päätellä lisäävän elinvuosia. Tai jollei vuosia saavutakaan määrällisesti enemmän, aika sentään tuntuu pidemmältä… tai siis on laadukkaampaa. Vitsi vitsinä. Juice Leskinen toteaa laulussaan varsin osuvasti: ”Näin ne soittavat pelimannit, vaan työstä se käy. Kun on alkuun se saatu ammoin ei loppua näy. Se on riemua, se on tuskaa, eikä tyydytä muu. Kiven altakin vielä kuulla sä voit shubiduu…”