Pitääpä vielä ennen loppiaista palata muistelemaan
joulunajan konsertteja. Osallistuin kolmeen puhallinmusiikkipainotteiseen
joulukonserttiin, joista kaksi oli Lahden Veteraanisoittokunnan ja Lahden
seurakuntien puhallinorkesterien yhteiskonsertteja (Lahden Ristinkirkko 10.12.
ja Hollolan Sovituksen kirkko 15.12.) ja yksi omaleimaisen
tuuba-kosketinsoitin-lyömäsoitin–trion konsertti (Nastolan kirkko 23.12.).
Ensinmainituissa istuin itse soittajistossa bassopasuunoineni,
viimeksimainitussa keskityin kuuntelemaan. Kaikki kolme olivat siis kirkkokonsertteja,
joissa sisäänpääsy oli ilmainen ja ohjelmalehtisen ostaminen vapaaehtoista.
Joululauluja on tehty valtavasti, joten erilaisiin
joulukonsertteihin riittää ohjelmistoa. Veteraanisoittokunnan ja seurakuntien orkesterin
konserttiohjelma oli encorea lukuunottamatta vahvasti uskonnollissävytteinen,
mutta pitkälti angloamerikkalaispainotteinen kappalevalikoima tarjosi harvemmin
kuultuja lauluja, joita oli mielenkiintoista seurata jo musiikillisen
yleissivistyksen takia – joululauluista läheskään kaikki eivät ole saavuttaneet
vankkaa kansainvälistä asemaa ja monet suomennokset olivat ainakin
allekirjoittaneelle ennestään vieraita. Valtaosa lauluista kirjattiin
yhteislauluiksi, mutta pidättyväiset hämäläiset tyytyivät enimmäkseen vaieten
kuuntelemaan esilaulajaa, jonka korkeaa sopraanorekisteriä moni tuskin olisi
saavuttanutkaan. Harrastajaorkesterit selviytyivät urakasta kunnialla Matti
Kettusen ja Reijo Korhosen johdolla. Pienet kömmähdykset unohtuivat pian tai
jäivät kokonaan huomaamatta.
Nastolan kirkossa tuubisti Harri Lidsle, kosketinsoittaja
Miikka Kallio ja lyömäsoittaja Casper Lidsle esittivät jälleen raikkaita
tulkintoja tutummista ja tuntemattomammista joululauluista. Impressionistisen
jazz-vaikutteet loivat milloin rauhallisen kelluvan, toisinaan taas hilpeästi
svengaavan tunnelman. Toisinaan tutun melodian hahmottuminen kesti tovin,
jotkin kappaleet kuulostivat täysin vierailta. Osan ajasta trio soitti
urkuparvella, jolloin yleisö istui heihin nähden selin; erityisesti laulun Heinillä härkien kaukalon ajan tunnelma
oli suorastaan hautajaismaisen synkkä, kun matala, raskas musiikki kantautui
parvelta ja nähtävänä edessä oli vain kirkon synkeä alttaritaulu. Hartaiden,
jopa raskassoutuisten kappaleiden vastapainoksi tarjottiin onneksi
tunnelmaltaan lämpimiä, iloisen kepeitä joululauluja kuten Pieni rumpalipoika. Osa sovituksista oli tuttuja aiemmilta
vuosilta, mutta myös uusia tulkintoja saatiin kuulla.
Esitykset sujuivat kaikkineen mukavasti. Yleisöä sen sijaan
oli niukanpuoleisesti – Lahdessa tunnelma oli lähinnä lajia ”oli mummoja
muutama tummissaan” (Juice Leskistä siteeraten), Hollolassa vaikutti hieman
täydemmältä, mutta aiemmin mukana olleiden soittajien mukaan yleisökatoa oli
tapahtunut. Nastolassa kuulijoita oli hädin tuskin tusina, vaikka esiintyjinä
olivat ammattimuusikot. Kirkko ei ole tullut täyteen aiempinakaan vuosina,
mutta nyt yleisön harvalukuisuus pisti erityisesti silmään.
Lahden ja Hollolan konserttien yleisökatoa vieritettiin ainakin
orkesterien parissa konserttiin sisältyvän joulupuheen syyksi – edellisenä
vuonna puhe oli ilmeisesti kestänyt lähes tunnin. Tämänkertaiset puheet (hieman
erilaiset molemmilla kerroilla) olivat noin vartin mittaisia, mutta enemmän
saarnoja kuin puheita. Keskiverto joulukonserttivieras ei halunne kuulla
raamattuopetusta, vielä vähemmän selostusta puhujan vakaasta uskosta tai
ainakin toivosta, että uskovaisten taivaaseentempaaminen tapahtuu vielä hänen
elinaikanaan. Lähes syyllistämiseen perustuva saarnaaminen, jossa
maailmanloppukin vilahtaa, latistaa herkästi musiikista nauttimaan tulleen
maallikon joulumielen. Sen sijaan Nastolassa yleisökato ei selity näin
yksioikoisesti.
Tosi muusikko soittaa, vaikka kuulijoita olisi vain yksi.
Jokin markkinoinnissa kuitenkin mättää siinä vaiheessa, kun yleisöä on vähemmän
kuin soittajia. Yleisökato on harmillinen ilmiö senkin takia, että
tapahtumajärjestäjien kannalta puoliautio katsomo on floppi. Jollei tapahduma
vedä, ei sitä kenties järjestetä enää tulevaisuudessa. Tämä taas vaikeuttaa
kulttuurin saatavuutta ja pakottaa kiinnostuneet lähtemään kauemmas. Erityisesti
harrastajamuusikoille esiintymistilaisuudet ovat tärkeitä, vaikkei
taloudellista voittoa pyritäkään tekemään – soittaminen on harrastajille ilo.
Konserteilla halutaan jakaa iloa myös muille ihmisille, vaan minkäs teet,
jollei juuri ketään ilmaannu paikalle. Joissain tapauksissa pidot eivät parane,
kun väki vähenee.
Mitä siis tehdä? Käy paikallisissa konserteissa (ja
muissakin kulttuuritapahtumissa) ja houkuttele muitakin mukaan – se ei maksa
paljoa, usein ei sitäkään. Jaa tietoa tapahtumista esimerkiksi sosiaalisessa
mediassa, vaikket itse pääsisikään paikalle. Osallistu – siten muutkin pääsevät
osallistumaan, kun yleensä on jotain, mihin osallistua!
