tiistai 29. joulukuuta 2015

Soitinrakkautta


Muusikolle oma soitin on tärkeä esine. Usein se on jopa enemmän kuin esine – tuttu instrumentti on rakas ystävä, jonka kanssa on koettu yhteisiä ylä- ja alamäkiä ja johon liittyy moninaisia muistoja. Joiltakin soittimia löytyy pienen orkesterin tarpeisiin, mutta silti jokaiseen yksittäiseen instrumenttiin sisältyy oma tarinansa. Kaikissa on erilainen tuntuma ja sointi.

Yksi osa juttua on se, miten omaan soittimeen on noin yleisellä tasolla päätynyt eli onko valintaa tehty esimerkiksi klarinetin ja ksylofonin tai käyrätorven ja kanteleen välillä. Toinen tekijä on, miten oma nimenomainen soitinyksilö, josta sormet hapuilevat otetta, on haltijansa kohdannut. Sattuma, tarkka harkinta ja ajoitus vaikuttavat kukin osaltaan. Joskus täytyy ottaa minkä saa ja tottua siihen, joskus taas pääsee valitsemaan antaumuksella. Viimeksi mainittu tilanne on soittajan märkä päiväuni – kokeilla, verrata, valita ja kantaa uusi ylpeydenaihe kohti tulevia seikkailuja. Sen oikean tietää löytäneensä, kun vielä vuosien jälkeen sen nostaa kotelosta nähtäville hellävaraisella ylpeydellä, katsoen kuin esikoislasta. Pianistit ja muiden huonekalujen kokoisten soitinten harrastajat tulkitkoon muuten soittimen nostelut ynnä muut vastaavat ilmaukset vertauskuvallisina.

Jonkun muun soitinta voi olla mukava kokeilla, mutta mihinpä sitä verrataan ellei omaan – oli se sitten parempi, huonompi tai vain erilainen. Vakka kantensa valitsee. Joskus sellisti voi kadehtia huilistia tarpoessaan soitinkotelo selässään viiden sentin loskassa, mutta vakavasti ottaen suuri soitin on soittajalleen rakas ja sitä kannetaan sitkeästi, vaikka pienempiäkin on keksitty. Jos ilo voittaa hankaluuden, kaikki on hyvin.

Ei omaan soittimeenkaan toki tarvitse suhtautua personoiden sitä filosofisen tunteikkaasti. Silti jokaisella muusikolla on jonkinlainen suhde omaansa; sitä voidaan kehua tai vähätellä, mutta yksi piirre tekee siitä erityisen – minun. Oli soitin sitten käsintehty arvoviulu tai tukkoinen vanha tuuba, sillä on soittajalleen merkitystä, koska ilman instrumenttiaan – vaikka kuinka kolhuista, monien soittokuntien ja vuosikymmenien jo lähes puhki kuluttamaa torvea – soittaja ei enää olisi aktiivinen soittaja. Tarttui instumenttiin sitten monta kertaa päivässä tai pari kertaa vuodessa, soitannollinen lopputulos on aina ennalta-arvaamaton. On hyviä päiviä ja huonoja; joskus muutoin huono päivä voi musiikin kannalta olla hyvä. Toisaalta aina ei voi voittaa. Sitkeällä harjoittelulla tosin voiton todennäköisyys lisääntyy. Voiton määritelmää sopii myös kunkin tykönään pohtia. Musiikki itsessään on lahja. Kirjailija Kurt Vonnegut on sanonut: ”Minkä hyvänsä taiteenlajin harjoittaminen, hyvin tai huonosti, on keino kasvattaa omaa sielua. Tee se niin hyvin kuin ikinä osaat. Saat valtavan palkkion. Olet luonut jotain.”

Antoisaa uutta vuotta kaikille musiikinystäville. Huolehtikaa soittaja- ja soitinystävistänne.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Kyynikkomaisterin valitus II


Puolentoista vuoden työttömyyden jälkeen TE-toimisto päätti siirtää allekirjoittaneen, korkeakoulutetun työttömän, toisen linjan palveluun. Ensimmäisen linjan ”palvelu” käsitti lähinnä muutaman kuukauden välein suoritetun puhelun, jossa tiedusteltiin, onko itse jo löytänyt töitä. Mitään ei ollut tarjota. Toinen linja on otsikoitu ”osaamisen kehittämiseksi”. Tulipa puhelu sieltä. Alku kuulosti tutulta: Onko löytynyt töitä? Ei ole. Olen esimerkiksi tiedustellut kunnalta työkokeilumahdollisuutta, mutta sielläkin oli tarjota vain jonkinlaista kouluavustajan hommaa tai vaihtoehtoisesti tienvarsien puhtaanapitoa. Toisaalta mitä odottaa kunnalta, jonka kulttuuritoimen budjetti on alle 20 000 euroa vuodessa, kun esimerkiksi päivähoitoon kuluu miljoonia? Eipä siitä sen enempää.

Toisen linjan puhelu jatkui kysymyksellä, mitä ajattelisin nyt tehtävän. Jos tosissaan olisin itse keksinyt jotain, olisin kaiketi jo toteuttanut sen, joten vastasin ”en tiedä”. Odotin konkreettisia ehdotuksia, mutta sain epäluuloisen vastakysymyksen: ”Kukas sen sitten tietää jollet sinä?” Mitähän tuohonkin vastaisi. Totesin, ettei oman alan töitä ole, mikä pikaisen haun perusteella voitiin myös todistaa. Seuraavaksi kysyttiin, olinko harkinnut alan vaihtoa. Totesin, ettei alueelta löydy mitään varteenotettavaa koulutusvaihtoehtoa, enkä ole valmis muuttamaan. Ammatinvalinnan ohjauksessa kävin aikoinaan ja päädyin sille alalle, jolta valmistuinkin. Kesällä läpikäyty uraohjauskaan ei tuottanut minkäänlaisia konkreettisia ehdotuksia tulevaisuutta varten. Tämän perusteella olen ilmeisesti hankala asiakas ja ehkä jopa heikommassa asemassa kuin koulunsa kesken jättäneet, koska heille tarjotaan sentään jotain. Pakko kuitenkin kysyä, miten kokonaan toisen ammatin hankkiminen on olemassaolevan osaamisen kehittämistä? Viiden vuoden monipuolisista humanistisista yliopisto-opinnoista kuvittelisi olevan edes jotain hyötyä.

Pahemmaksi vain muuttui: En käsittänyt alkuunkaan, mitä tympääntynyt virkailija yritti selittää, kun koko linja rupesi pätkimään. Istuin hiljaa yrittäen kuunnella ja ymmärtää – selostuksessa vilahti ainakin sana hallitus. En onnistunut yhdistämään tätä byrokratiapuhetta omaan tilanteeseeni, vaikka kuinka mietin. Vielä tätä vuodatusta pohtiessani sain kuulla, ettei keskustelukumppani aio harrastaa yksinpuhelua, joten hän päättää puhelun tähän ja sieltä soitetaan taas joskus. Jäin möllöttämään typertyneenä puhelin vielä korvalla, kun linja oli jo katkennut. Mitä ihmettä juuri tapahtui? Jollei korkeakoulutuksellakaan ymmärrä, mitä toivoa peruskoulupohjalta tulevilla on?

Mitään tarttumapintaa todellisuuteen toinen linja ei siis tarjonnut. Sain sen vaikutelman, että työttömyys on oma syyni, koska valitsin alani väärin. Varmasti lamakin on siis minun syyni. Olen laiska, tyhmä ja saamaton. Mitä siitä, että olen yrittänyt pitää taitojani ja mielialaa yllä kirjoittelemalla esimerkiksi konserttiarvoseluja ja harrastamalla aktiivisesti musiikkia. Ihan kuin ihminen suorittaisi ylemmän korkeakoulututkinnon tavoitteenaan kituuttaa lapsuuskodissaan alle 600 euron kuukausituloilla. Siinä vaiheessa, kun oma osuus talouskuluista ja muut välttämättömyydet on maksettu, rahaa jää käteen noin kymppi viikossa.

Olihan varsinaista ”osaamisen kehittämistä”. Kenenköhän osaaminen eniten kaipaisi kehittämistä? Minäkin haluan töihin TE-toimistoon, jos tympeä asenne ja kyky välttää kaikkia oikeasti rakentavia ratkaisuja riittävät. Ehkä toinen linja yrittää sisuunnuttaa asiakkaansa tekemään jotain tai vaihtoehtoisesti hakeutumaan sairaseläkkeelle mielenterveyssyistä. Jotta saavutaan maksimaalinen mielipaha, asiakasta kannattaa syyllistää tämän syntymäpäivänä. Eläköön julkiset palvelut ja työllisyyden parantaminen!

lauantai 5. joulukuuta 2015

Sibeliusta Sibeliustalossa


Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 5.12.2015. Esa Heikkilä, kapellimestari. Sibelius.

Sinfonia Lahden perinteikäs itsenäisyyspäiväkonsertti ennakkoesitettiin veteraaneille itsenäisyyspäivän aattona. Itse kuudennen päivän konsertissa kuullaan yksi teos enemmän, kun Inkeri Jaakkolan Urban Landscapes kantaesitetää. Aaton ohjelma kuitenkin koostui yksinomaan Sibeliuksen musiikista. Alkusoittona saatiin nauttia fantastisista tunnelmista, kun sinfoniseksi runoksi pitkä Satu väreili ilmoille. Satu koostuu mielenkiintoisista, arvokkaan loisteliaista ja kimaltavista teemoista, toisaalta hetkellisen räikeistä, kaakattavista ja uhkaavista sävyistä, jotka muodostavat toisiinsa sulautuvia, mutta erillisiksi hahmotettavia episodeja. Sibeliuksen mukaan teoksella ei ole ”täsmällistä ohjelmaa”, joten kuulija saa uppoutua omaan fantasiamaailmaansa; heppoisen tyhjänpäiväiseksi prinsessasaduksi teosta on silti vaikea tulkita. Game of Thrones –tv-sarjan soundtrackista pitävien voisi kuvitella tykästyvän Satuun. Sävelkielessä on jotain kaukaisen saavuttamatonta ja häilyvän epätodellista – siitä kuultaa toiseuden tematiikka, mutta voi suomalainen löytää sielunmaisemaansa sulautuvia värejäkin. Lukuisien valeloppujen jälkeen Satu päättyy hyvin hiljaiseen jousiaiheeseen, jonka orkesteri toteutti kihelmöivän taidokkaasti – on vaikeaa soittaa hyvin hiljaa laadukkaalla soundilla.

Tarinoiden maailmassa pysyttiin myös näytelmämusiikista koostuvassa yhdeksänosaisessa Pelleas ja Melisande –konserttisarjassa. Linnan portilla avasi näkymän ponnekkaasti ja mehevästi väristen, eikä tempomerkinnästä ”grave e largamente” huolimatta ollut mitenkään raskasta kuultavaa. Sen sijaan osa Melisande tuntui esittelevän ujon ja raskasmielisen tytön, jonka olemus jäi varsin vaisuksi ja hiirulaismaiseksi. Meren rannalla vietettiin hetki tarkkaillen, nouseeko myrsky vai ei – navakka puhuri ainakin yllätti ajoittain. Lähde puistossa pulppusi puhtaana ja raikkaana antaen janoiselle kulkijalle nautinnollisen vilvoituksen. Viides osa Kolme sokeaa sisarta soi harmonisena ja tyynen koraalimaisena. Pastoraali eli paimenidylli oli nimensä mukainen pehmeän lämpimine puupuhallinaiheineen. Melisande rukin ääressä puolestaan vaikutti kiivaasti pohtivan ristiriitaisina viliseviä ajatuksia rukin pyörää polkiessaan. Toiseksi viimeinen osa Välisoitto kaikui iloisen reippaana ja keväisen kuplivana, kunnes tultiin sarjan päätökseen eli Melisanden kuolemaan. Jos elävän Melisanden kuvaus (toinen osa) vaikutti vaisulta, ei kuolemakaan tunnu kovin dramaattiselta – häilyvä ja huokaileva surusoitto myöntää tosiasiat, joskin kohoaa hetkelliseen oivaltavaan kirkastumiseen, kunnes latistuu ja hiipuu melko epätyydyttävällä tavalla loppuun. Kokonaisuutena sarja on kiinnostava ja miellyttävä, joskaan ei ehkä yllä Sibeliuksen parhaimmiston tasolle. Tulkinnan tasolle jää, missä piilotteli rakastaja Pelleas.

Itsenäisyysjuhlakonsertin kruunasi totta kai Finlandia. Heikkilän tulkinta jyrähti käyntiin ehkä aavistuksen hätäisesti. Forte fortissimot purkautuivat ilmoille voimallisina, suorastaan räikeinä erityisesti vaski- ja lyömäsoitinten taholta, joten jousisto ei täysin saavuttanut vaadittavaa tasapainottavaa voimaa. Kilpasoitossa äänenvoimakkuus nousi hetkittäin kipurajalle. Hymni soi kuitenkin kauniin pitkälinjaisena ja loppuhuipennuksen aikana sointi saavutti balanssin ja ylevöitymisen – kylmistä väreistä sen tuntee.

Sinfonia Lahden johtajana Esa Heikkilän on tottunut näkemään kevyemmän ohjelmiston parissa, esimerkiksi joulukonserteissa ja vappumatineassa. Kompetenssia hallita ”vakavampaakin” musiikkia tuntuu löytyvän, mutta pientä hiomista riittää vielä ainakin balanssien ja nyanssien suhteen. Heikkilän ja orkesterin suoritus oli kuitenkin mallikelpoinen – kyllä lahtelaiset Sibeliuksensa osaavat. Lopuksi kajautettiin ilmoille Maamme-laulu, joka ohjelman ainoana kappaleena ei ollut lähtöisin 150-vuotisjuhlavuottaan viettävän kansallissäveltäjän kynästä.