Muusikolle oma soitin on tärkeä esine. Usein se on jopa
enemmän kuin esine – tuttu instrumentti on rakas ystävä, jonka kanssa on koettu
yhteisiä ylä- ja alamäkiä ja johon liittyy moninaisia muistoja. Joiltakin
soittimia löytyy pienen orkesterin tarpeisiin, mutta silti jokaiseen
yksittäiseen instrumenttiin sisältyy oma tarinansa. Kaikissa on erilainen
tuntuma ja sointi.
Yksi osa juttua on se, miten omaan soittimeen on noin
yleisellä tasolla päätynyt eli onko valintaa tehty esimerkiksi klarinetin ja ksylofonin
tai käyrätorven ja kanteleen välillä. Toinen tekijä on, miten oma nimenomainen
soitinyksilö, josta sormet hapuilevat otetta, on haltijansa kohdannut. Sattuma,
tarkka harkinta ja ajoitus vaikuttavat kukin osaltaan. Joskus täytyy ottaa
minkä saa ja tottua siihen, joskus taas pääsee valitsemaan antaumuksella.
Viimeksi mainittu tilanne on soittajan märkä päiväuni – kokeilla, verrata,
valita ja kantaa uusi ylpeydenaihe kohti tulevia seikkailuja. Sen oikean tietää
löytäneensä, kun vielä vuosien jälkeen sen nostaa kotelosta nähtäville
hellävaraisella ylpeydellä, katsoen kuin esikoislasta. Pianistit ja muiden
huonekalujen kokoisten soitinten harrastajat tulkitkoon muuten soittimen
nostelut ynnä muut vastaavat ilmaukset vertauskuvallisina.
Jonkun muun soitinta voi olla mukava kokeilla, mutta mihinpä
sitä verrataan ellei omaan – oli se sitten parempi, huonompi tai vain
erilainen. Vakka kantensa valitsee. Joskus sellisti voi kadehtia huilistia
tarpoessaan soitinkotelo selässään viiden sentin loskassa, mutta vakavasti
ottaen suuri soitin on soittajalleen rakas ja sitä kannetaan sitkeästi, vaikka
pienempiäkin on keksitty. Jos ilo voittaa hankaluuden, kaikki on hyvin.
Ei omaan soittimeenkaan toki tarvitse suhtautua personoiden
sitä filosofisen tunteikkaasti. Silti jokaisella muusikolla on jonkinlainen
suhde omaansa; sitä voidaan kehua tai vähätellä, mutta yksi piirre tekee siitä
erityisen – minun. Oli soitin sitten
käsintehty arvoviulu tai tukkoinen vanha tuuba, sillä on soittajalleen
merkitystä, koska ilman instrumenttiaan – vaikka kuinka kolhuista, monien
soittokuntien ja vuosikymmenien jo lähes puhki kuluttamaa torvea – soittaja ei
enää olisi aktiivinen soittaja. Tarttui instumenttiin sitten monta kertaa
päivässä tai pari kertaa vuodessa, soitannollinen lopputulos on aina
ennalta-arvaamaton. On hyviä päiviä ja huonoja; joskus muutoin huono päivä voi
musiikin kannalta olla hyvä. Toisaalta aina ei voi voittaa. Sitkeällä harjoittelulla
tosin voiton todennäköisyys lisääntyy. Voiton määritelmää sopii myös kunkin
tykönään pohtia. Musiikki itsessään on lahja. Kirjailija Kurt Vonnegut on
sanonut: ”Minkä hyvänsä taiteenlajin harjoittaminen, hyvin tai huonosti, on
keino kasvattaa omaa sielua. Tee se niin hyvin kuin ikinä osaat. Saat valtavan
palkkion. Olet luonut jotain.”
Antoisaa uutta vuotta kaikille musiikinystäville. Huolehtikaa
soittaja- ja soitinystävistänne.