Keskieurooppalaista keskisuomalaisittain

Konserttiarvio. Jyväskylä Sinfonia Sibeliustalossa 26.11.2015. Ville Matvejeff, kapellimestari. Jan-Erik Gustafsson, sello. Milhaud – Tanguy – Beethoven.

Jyväskylä Sinfonia vieraili Lahdessa Ville Matvejeffin johdolla teemanaan Ranskalaisia kohtaloita.  Konsertin avasi säveltäjänimenä vieraammaksi jääneen Darius Milhaudin Ranskalainen sarja (1945), jonka viidessä lyhyessä osassa kuullaan vaikutelmia Ranskan eri maakunnista. Kahdesta kansansävelmästä ammentavassa avausosassa Normandie iloisen reipas alku johtaa varovaisen odotuksen tunnelmiin, mutta vaihtuu nopeasti hypähteleväksi, eloisaksi Disney-soundtrackmelodiaksi. Merenkulkuun liitetyn Bretagne-taitteen ilmapiiri puolestaan on kaihoisan haikea ja vellova tavalla, joka jättää ristiriitaisiin mietteisiin sen suhteen, onko musiikki miellyttävää (tai edes merellistä) vai ei. Kolmannessa osassa Ile de France kuullaan vahvoja soinnillisia ja teemallisia vaikutteita Jacques Offenbachin säveltämästä baletista Gaite Parisienne – musiikissa käy iloinen vilske. Sitä vastoin taitteessa Alsace–Lorraine on melankolisen hauras häivä. Vasket laulavat jylhästi ja vähitellen esiin kantautuu etäisiä jyrähdyksiä muistutteina maailmansodan melskeestä. Sotilasrummun pärähdellessä askeleet laahaavat musiikin kasvaessa ja ylevöityessä, saavuttaen jonkinlaisen valaistumisen. Finaaliosa Provence soi mosaiikkimaisen irrallisina pätkinä äityen hetkittäin renkutuksen puolelle; mitään mainittavaa lisäarvoa osa ei enää tuo. Kokonaisuutena sarja on kevyt, lyhyt ja helppo. Sävelkuvailu yhdistää useita aikakausia 1700-luvun maalaisromantiikasta 1900-luvun suursotaan (kumpaan, jää nykykuulijan tulkinnan varaan). Teoa on alun perin sävelletty puhallinorkesterille ja sen kuulee – hyvässä ja pahassa. Jyväskyläläiset soittivat kuitenkin mallikkaasti, mikä teki sarjasta viihdyttävän, kun se olisi voinut olla ärsyttäväkin.

Illan solistina Jan-Erik Gustafsson tulkitsi Eric Tanquyn toisen sellokonserton. Soolosello käynnistää neliosaisen konserton hienovaraisesti tunnustellen ja johdatellen. Orkesterin myötä mukaan astuu sarjalliselle musiikille tunnusomainen outouden henki, josta voi löytää niin syvän mielenrauhan kuin synkän ahdistuksenkin. Puhdasoppisen sarjallisuuden muottiin Tanquyn teos ei asetu. Temaattisista aineksista hetkittäin miltei saa otteen, mutta toisaalta musiikkiin voi vain jäädä kellumaan, kunnes jyrinä ja pauke alkaa. Musiikissa myrsky voi nousta äkkiarvaamatta – tai sitten ei. Tyylin viehätys on juuri sen ennustamattomuudessa. Ensimmäisessä osassa soolosello on selvä johtaja, jota orkesteri kaikuina seuraa.

Sen sijaan toisessa osassa ärhäkämpi ja painokkaampi rooli on orkesterilla sellon jäsennellessä ja tulkitessa omia vaikutelmiaan. Soolo-osuuden voi kuvitella muokkaavan kokemiaan voimakkaita ulkoisia ärsykkeitä mielekkäiksi reaktioiksi: Orkesterin rytinän keskellä sello hallitsee itsensä, kunnes väsyy ja vetäytyy omiin oloihinsa – orkesteri etääntyy hiljaiseksi taustakohinaksi. Sitten sello palaa takaisin orkesterikaaokseen jämäkkänä johtajana, joka kohtaa muutosvastarintaa, mutta jatkaa neuvotteluja. Tyhjentävää loppuratkaisua ei kuitenkaan kuulla.

Kolmas osa säteilee lämmintä, ajatonta valoa ja olevaisen mysteeriä. Musiikki maalailee horisonttia syvällisenä, paikoin tummasävyisenäkin olematta kuitenkaan pelottavaa. Sen olemus on kaunis abstraktilla tavalla, jossa konkreettista tarttumapintaa ei juurikaan ole. Tietyssä vähäeleisyydessään taite on ehkä konserton hienoin. Neljäs osa onkin hengeltään jotain aivan muuta: Orkesterissa käy epämääräinen kuhina, jota soolosello saapuu jäsentelemään nykien tai suorastaan agitoiden. Tunnelma on levoton ja puskee eteenpäin, joskin kompuroiden. Finaali kuulostaa rumalta, mutta se lienee sen luonne – toteutusta ei käy moittiminen. Gustafsson kaivoi sellostaan rouhean juurevan soinnin, jonka moni-ilmeisyys kantoi läpi vivahteikkaan konserton.

Mitä sanoa Beethovenin 5. sinfoniasta, jossa kohtalo kolkuttaa ovea? Ainakin sen verran, ettei saksalaissyntyistä Beethovenia voi parhaalla tahdollakaan ranskalaisena pitää, vaikka Napoleon musiikkikaupunki Wieniä valloittikin sinfonian sävellysaikaan – konsertin teema ”ranskalaisia kohtaloita” alkoi siis väliajan jälkeen ontua. Sinfonia sen sijaan jyrähti ilmoille juuri niin autenttisen mehukkaana kuin toivoa saattaa. Alun fermaatit saivat soida juuri sopivan kauan; liian lyhyt aikaa pilaa tunnelman kiireisyydellään, liian pitkä taas menee camp-estetiikan puolelle, joskin rajat ovat häilyviä. Nyt saatiin kuitenkin hekumoida nautinnollisen tulisieluisilla jännitteillä sielukkaasti perinteitä kunnioittaen.

Toinen osa soi pehmeän täyteläisenä ja eleganttina pysyen huippukohdissaankin maltillisen hillittynä. Kevyiden liikkeiden pinnan alla kuitenkin kytee muutakin kuin tyhjää ilmaa. Kolmannessa taitteessa pääteemalla leikitellään: Siitä rakentuu vakava ja ylevä, keinuvan painokas marssi, joka välillä käy kevyessä tanssillisuudessa, kunnes nämä kaksi kerrostuvat toisiinsa. Kumeat rummut johdattavat uhkaavasti kohti muutosta, joka räjähtää kuuluviin finaalina. Suuren juhlan tuntua on ilmassa, kun viimeiset taistelut pää- ja sivuteeman välillä käydään. Pääteeman voitto on väistämätön, ja sitä tuuletetaan sen mukaisesti.

Kaiken kaikkiaan pienhkön keskisuomalaisorkesterin vierailu oli positiivinen yllätys, vaikkei ranskalaisteema ehkä ihan loppuun asti kantanutkaan. Raikas ja täyteläinen sointi viehätti ja kuultavana oli monenlaisia musiikillisia aineksia. Kokemus ei jättänyt kylmäksi ja orkesterin seuraavaa saapumista odottaa innolla.

Kyynikkomaisterin valitus I

Kun menee yliopistoon, sitä kuvittelee saavansa eväät johonkin hienoon työhön. Sellaiseen, jolla tuntee olevan merkitystä, joka imee mukaansa ja jolla pystyy itsensä elättämään. Opintojen aikana jokainen yksikkö vakuuttaa, että ala työllistää – kuullaan ”tulevien kollegoiden” hehkutusta työstään ja alumnien menestystarinoita. Vaan vähänpä humanistinen suuntaus lopulta valmistaa opiskelijaansa kohtaamaan gradunjälkeistä todellisuutta näinä päivinä.

Lama-Suomessa kokemattomalle humanistisesta tiedekunnasta valmistuneelle maisterille ei ole näkyvissä loisteliasta tulevaisuutta: Muutaman kuukauden työttömyyden jälkeen ideat alkavat olla vähissä, kun avoimia paikkoja ei kerta kaikkiaan ole tai vaatimukset ovat mahdottomia. Kilpailu alalla on kovaa, kokemus ja suhteet ovat valttia. Omatoimisiin työnantajille esitettyihin kyselyihin joko vastataan kohteliaasti, ettei mitään ole valitettavasti juuri nyt tarjolla, tai ei vastata ollenkaan. Sitä päätyy kituuttamaan puolinaista elämää Kelan työmarkkinatuella samalla kun ammattikoulun käyneet ystävät ostavat asuntoja ja matkustavat kaukomaille. Lähipiirissä joko kehotetaan harkitsemaan ”oikean ammatin” hankkimista tai kannustetaan elämään toivossa, että kyllä se oma työpaikka vielä löytyy. Ei paljoa lohduta.

Opiskellessaan kukaan tuskin uskoo olevansa se, joka päätyy kortistoon. Kiitettävien arvosanojen ja 400 opintopisteen jälkeen kuvittelee ansaitsevansa jo paikkansa, mutta pahimmillaan saa itse huomata olevansa ainoa, joka tutkintoa arvostaa. Keskivertohumanisti toivoo siistiä sisätyötä, jossa saa pohtia, analysoida ja toteuttaa itseään. Onko se muka liikaa vaadittu? Kaikesta päätellen on.

TE-toimistosta soitetaan muutaman kuukauden välein ja kysytään, onko töitä jo löytynyt. Kun vastaus on kielteinen, ei ”asiantuntijalla” ole ehdottaa muuta kuin parin viikon valmennuskurssi, jonka aikana lisärahaa maksettaisiin huimat 9 euroa päivässä. Mainitunlaisten kurssien työllistämisvaikutus on tilastollisesti osoitettu olemattomaksi, joten niin kauan kuin sitä ei määrätä pakolliseksi, ei jo matkakulujen takia kannata osallistua, jollei sosiaalinen aspekti innosta. Akateeminen koulutus takaa kyllä sen, että ihminen osaa kirjoittaa oman ansioluettelonsa – kokonaan toinen ongelma on, jos siihen ei ole kirjoitettavaksi sisältöä. Luovan kirjoittamisen mahdollisuudet tyrehtyvät rehellisyyden vaatimukseen.

Jossain vaiheessa korkeakoulutetulle työttömälle voi tulla tarve niellä ylpeytensä; rahanpuute kannustaa ottamaan vastaan pätkätyötä oman alan ulkopuolelta. Silloin päätyy akavalaisena SAK-valtaiseen työyhteisöön, jossa sisätyö on vain puolisiistiä eivätkä taukokeskustelut senkään vertaa. Pyrkimättä millään tavoin halventamaan perusrehellisen oikean työn raatajia on todettava, että kootessaan kahdettasataa pahvilaatikkoa tai nostaessaan kolmattatoista pöytää keruukärryyn pölyisessä varastossa akateemikko ei välttämättä tunne kuuluvansa ympäristöön. Epämukavat, työnantajan omistamat turvakengät jalassa, huomiovärisissä vaatteissa kellokortti kaulassa on turha odottaa vastaavasti varustautuneiden työtoverien kanssa käytävää henkevää keskustelua postmodernista estetiikasta – huomiot keskittyvät lähinnä tasolle ”sumuinen keli” ja ”pahaa kahvia”. Vuoron jälkeen olo on tyhjä. Ruuan jälkeen mielessä on lähinnä uni. Omasta ruumiista on kiusallisen tietoinen, eikä mikään enää motivoi. Siinä alkaa kyseenalaistaa aiemmat saavutuksensa, koska tähän on tultu. 

Miksi käydä läpi korkeakoulu, jos työhön riittää välttävä lukutaito, kohtalainen kestävyyskunto ja 18 vuoden ikä? Jotta olisi jotain henkevää mietittävää, kun tekee sitä liukuhihnatyötä? Kaunis ajatus, mutta turha – mekaanisessa toistossa mieli tyhjentyy tehokkaasti. Jos luova ajatus välähtää yllättäen, sen on jo unohtanut kotiin päästessä; tai vaikkei olisikaan, sitä ei jaksa kehitellä. Onko korkeakoulutuksen resurssit suunnattu oikein, jos valmistuneita odottaa tällainen kohtalo? Mietipä omalle kohdalle.