Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 24.9.2015.
Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Bram van Sambeek, fagotti. Haydn – Aho –
Berlioz – Stravinski.
Normaalista klassisen musiikin konserttijärjestyksestä
(alkusoitto, konsertto, sinfonia) poikettiin raikkaalla tavalla, kun
avauskappaleena kuultiin Haydnin sinfonia nro 22, lisänimeltään ”Filosofi”.
Klassinen sinfonia pyörähti käyntiin lämpimällä barokkisoundilla. Tempomerkintänä
hidas adagio tuntui käytännössä enemmänkin leppoisalta andantelta. Continuo-kuvion
saattoi kuvitella aivorattaiden raksutteluksi rennon kotoisissa tunnelmissa.
Toisessa osassa (presto) taas tuntui syntyneen ahaa-elämys: innostunut ja
vauhdikas aiheen pyörittely tempasi mukaansa. Minuetto-osassa hidastettiin
punnitsemaan analyyttisemmin äskeistä heureka-hetkeä. Finaalissa harkinta
ilmeisesti johti toivottuihin tuloksiin, koska toisen osan into purskahti
jälleen esiin. Pieniä varmisteluita ja epäluulon hetkiä lukuunottamatta
huipennus oli täynnä positiivista pöhinää. Kokonaisuutena lämminhenkinen
sinfonia oli helppoa ja miellyttävää kuultavaa.
Kalevi Ahon neliosainen fagottikonsertto vuodelta 2004 alkoi
eksoottista Kaukoitää henkivissä tunnelmissa. Tyyni andante-tempo sävelmaalaili
ehkä sumuista aamua vuoristossa. Fagotin soolossa kuultiin soittimelle
ominaista mehevää narinaa, jota orkesteri seuraili tunnelman kehittyessä
villimmäksi ja dramaattisemmaksi. Musiikin kudos kehittyi pitkin kaarin koko
ajan raskaammaksi ja ehti saavuttaa melkoisen sointimassan osan loppua
lähestyttäessä. Kuitenkin itse loppu oli leijuva ja osittain avoin.
Toisessa osassa (vivace) pysyttiin eksoottisissa kuvioissa,
mutta vuorilta laskeuduttiin ehkä sademetsään – vipeltävä, kihisevä orkesterisatsi
nostatti mielikuvan siitä, mitä löytää, kun kääntää ison kiven ympäri. Taite
ilmensi kehittyessään viidakon lakia kiivaalla ryskeellä – luonto on arvaamaton
ja armoton. Musiikki muistutti luonnossa ikuisesti jatkuvasta taistelusta
siitä, kuka saa elää. Jokainen hetki on jollekin viimeinen.
Kolmannessa osassa pitkät linjat olivat tyyniä, mutta pinnan
alla piili voimakkaita, kasvavia jännitteitä – isot kalat kutevat syvällä.
Aallot nousivat vähitellen uhkaaviin mittoihin, mutta sitten saavuttiin fagotin
soolokadenssiin, jossa kuultiin tummia sävyjä ja loppua kohti äkäisiä,
blues-tyyppisiä piirteitä, joiden myötä ajatukset siirtyivät sademetsästä mustanpuhuvaan
asfalttiviidakkoon saavuttaessa finaaliosaan. Orkesterin ryminä toi mieleen
suurkaupungin kaaoksen, liikenteen ja vieraantumisen. Lopulta kakofoninen
tunnelma kuitenkin tyyntyi, mutta tulkinnan varaan jäi, oliko kyseinen tyyneys
lopulta löydetty sisäinen rauha vai välinpitämätön turtumus. Niin tai näin,
orkesterin tehokas moottori kiihdytti vielä huimaan kooodaan, joka päättyi
miltei seinään. Konsertto oli vaikuttava, eksoottinen ja arkaainen elämys,
johon fagotin erikoinen, milloin lintumainen, toisinaan saksofonia muistuttava
sointi istui täydellisesti.
Väliajan jälkeen päästiin romanttisiin tunnelmiin, kun
orkesteri tarttui herkällä otteella Berliozin Romeo ja Julia –sinfonian Rakkauskohtaukseen. Näytelmähistorian
kliseisintä öistä parvekekohtausta maalaileva osa soi ujon varovaisena ja
lempeänä. Musiikissa nuori rakkaus iti ja versoi arasti puhjetakseen kukkaan
sukujen kielloista huolimatta. Pitkittyessään teos alkoi kuitenkin maistua jo
turhan imelältä, eikä vaaleanpunainen rakkausunelma oikeastaan jäänyt
erityisemmin mieleen; Berliozin ohjelmamusiikista puhuttaessa Fantastinen sinfonia on ehdottomasti
toista vaikuttavuusluokkaa.
Viimeisenä ohjelmanumerona siirryttiin vielä erilaiseen
tyyliin Stravinskin Tulilintu-sarjan
myötä. Hyvin monivivahteinen sarja alkoi matalalta möyrien. Mukaan hiipivät
vaivihkaa isot vasket, kunnes sohaistiin herhiläispesään jousten äkäisen
surinan siivittämänä. Sarjan edetessä kuultiin idyllistä pastoraalia, sitten
jotain ihan muuta: Kevätuhrista tuttu
hakkaava rytmiikka, vaihtuvat tahtilajit, vaskipuhallinten ja rumpujen
voimakkaat pamaukset ja suorastaan härski soittotapa ovat Stravinskin
neoklassismia omimmillaan. Suvantovaiheessa katseltiin tumman veden pyörteisiin
tuulen tuiverruksessa, minkä jälkeen herkkä käyrätorvisoolo houkutteli
orkesterin mukaansa kohti lopun fanfaaria. Tulilintu-sarjan
finaali oli suurta, juhlavaa, säihkyvän briljanttia tykitystä viimeiseen
sointuun asti.
Konsertin ohjelma oli kokonaisuutena ihastuttavan
monitahoinen. Musiikin skaala vaihteli leppoisasta pohdiskelusta groteskiin
eloonjäämistaisteluun romantiikkaa ja eksotiikkaa unohtamatta. Tulevan
ylikapellimestarin ja orkesterin yhteistyö toimi mallikkaasti, joten vastaavaa
musiikin riemua voi odottaa jatkossakin.
