perjantai 25. syyskuuta 2015

Groteskia ja romantiikkaa


Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 24.9.2015. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Bram van Sambeek, fagotti. Haydn – Aho – Berlioz – Stravinski.

Normaalista klassisen musiikin konserttijärjestyksestä (alkusoitto, konsertto, sinfonia) poikettiin raikkaalla tavalla, kun avauskappaleena kuultiin Haydnin sinfonia nro 22, lisänimeltään ”Filosofi”. Klassinen sinfonia pyörähti käyntiin lämpimällä barokkisoundilla. Tempomerkintänä hidas adagio tuntui käytännössä enemmänkin leppoisalta andantelta. Continuo-kuvion saattoi kuvitella aivorattaiden raksutteluksi rennon kotoisissa tunnelmissa. Toisessa osassa (presto) taas tuntui syntyneen ahaa-elämys: innostunut ja vauhdikas aiheen pyörittely tempasi mukaansa. Minuetto-osassa hidastettiin punnitsemaan analyyttisemmin äskeistä heureka-hetkeä. Finaalissa harkinta ilmeisesti johti toivottuihin tuloksiin, koska toisen osan into purskahti jälleen esiin. Pieniä varmisteluita ja epäluulon hetkiä lukuunottamatta huipennus oli täynnä positiivista pöhinää. Kokonaisuutena lämminhenkinen sinfonia oli helppoa ja miellyttävää kuultavaa.

Kalevi Ahon neliosainen fagottikonsertto vuodelta 2004 alkoi eksoottista Kaukoitää henkivissä tunnelmissa. Tyyni andante-tempo sävelmaalaili ehkä sumuista aamua vuoristossa. Fagotin soolossa kuultiin soittimelle ominaista mehevää narinaa, jota orkesteri seuraili tunnelman kehittyessä villimmäksi ja dramaattisemmaksi. Musiikin kudos kehittyi pitkin kaarin koko ajan raskaammaksi ja ehti saavuttaa melkoisen sointimassan osan loppua lähestyttäessä. Kuitenkin itse loppu oli leijuva ja osittain avoin.

Toisessa osassa (vivace) pysyttiin eksoottisissa kuvioissa, mutta vuorilta laskeuduttiin ehkä sademetsään – vipeltävä, kihisevä orkesterisatsi nostatti mielikuvan siitä, mitä löytää, kun kääntää ison kiven ympäri. Taite ilmensi kehittyessään viidakon lakia kiivaalla ryskeellä – luonto on arvaamaton ja armoton. Musiikki muistutti luonnossa ikuisesti jatkuvasta taistelusta siitä, kuka saa elää. Jokainen hetki on jollekin viimeinen.

Kolmannessa osassa pitkät linjat olivat tyyniä, mutta pinnan alla piili voimakkaita, kasvavia jännitteitä – isot kalat kutevat syvällä. Aallot nousivat vähitellen uhkaaviin mittoihin, mutta sitten saavuttiin fagotin soolokadenssiin, jossa kuultiin tummia sävyjä ja loppua kohti äkäisiä, blues-tyyppisiä piirteitä, joiden myötä ajatukset siirtyivät sademetsästä mustanpuhuvaan asfalttiviidakkoon saavuttaessa finaaliosaan. Orkesterin ryminä toi mieleen suurkaupungin kaaoksen, liikenteen ja vieraantumisen. Lopulta kakofoninen tunnelma kuitenkin tyyntyi, mutta tulkinnan varaan jäi, oliko kyseinen tyyneys lopulta löydetty sisäinen rauha vai välinpitämätön turtumus. Niin tai näin, orkesterin tehokas moottori kiihdytti vielä huimaan kooodaan, joka päättyi miltei seinään. Konsertto oli vaikuttava, eksoottinen ja arkaainen elämys, johon fagotin erikoinen, milloin lintumainen, toisinaan saksofonia muistuttava sointi istui täydellisesti.

Väliajan jälkeen päästiin romanttisiin tunnelmiin, kun orkesteri tarttui herkällä otteella Berliozin Romeo ja Julia –sinfonian Rakkauskohtaukseen. Näytelmähistorian kliseisintä öistä parvekekohtausta maalaileva osa soi ujon varovaisena ja lempeänä. Musiikissa nuori rakkaus iti ja versoi arasti puhjetakseen kukkaan sukujen kielloista huolimatta. Pitkittyessään teos alkoi kuitenkin maistua jo turhan imelältä, eikä vaaleanpunainen rakkausunelma oikeastaan jäänyt erityisemmin mieleen; Berliozin ohjelmamusiikista puhuttaessa Fantastinen sinfonia on ehdottomasti toista vaikuttavuusluokkaa.

Viimeisenä ohjelmanumerona siirryttiin vielä erilaiseen tyyliin Stravinskin Tulilintu-sarjan myötä. Hyvin monivivahteinen sarja alkoi matalalta möyrien. Mukaan hiipivät vaivihkaa isot vasket, kunnes sohaistiin herhiläispesään jousten äkäisen surinan siivittämänä. Sarjan edetessä kuultiin idyllistä pastoraalia, sitten jotain ihan muuta: Kevätuhrista tuttu hakkaava rytmiikka, vaihtuvat tahtilajit, vaskipuhallinten ja rumpujen voimakkaat pamaukset ja suorastaan härski soittotapa ovat Stravinskin neoklassismia omimmillaan. Suvantovaiheessa katseltiin tumman veden pyörteisiin tuulen tuiverruksessa, minkä jälkeen herkkä käyrätorvisoolo houkutteli orkesterin mukaansa kohti lopun fanfaaria. Tulilintu-sarjan finaali oli suurta, juhlavaa, säihkyvän briljanttia tykitystä viimeiseen sointuun asti.

Konsertin ohjelma oli kokonaisuutena ihastuttavan monitahoinen. Musiikin skaala vaihteli leppoisasta pohdiskelusta groteskiin eloonjäämistaisteluun romantiikkaa ja eksotiikkaa unohtamatta. Tulevan ylikapellimestarin ja orkesterin yhteistyö toimi mallikkaasti, joten vastaavaa musiikin riemua voi odottaa jatkossakin.