Kouluvuosi lähenee loppuaan, joten on taas aika kurtistella
kulmia Suvivirren puolesta ja vastaan. Toisaalta niihin aikoihin, kun
allekirjoittanut ala-astetta kävi Nastolan Kirkonkylän koulussa 1990-luvun
jälkipuolella, ainakin 50 prosenttia koulun musiikista oli uskonnollisesti
värittynyttä: Kirkossa käytiin neljä kertaa vuodessa ja joka kerralle oli omat
laulut. Keväällä ohjelmaa oli erityisen paljon, koska kirkon lisäksi oli vielä
kevätjuhla ja molemmissa laulettiin. Niitä renkutuksia harjoiteltiin
antaumuksella koko koulun voimin pianosäestyksellä, sanat piirtoheitinkalvolta
seinälle heijastettuina. Kuten arvata saattaa, jotain oli pakko vähän irviä –
aika monella aurinko sulatti jään sijasta pään, mutta joka tapauksessa Jeesusta
kiitettiin siitä hyvästä. Ja tämä kuului niihin kirkkolauluihin.
Kevätjuhlan loppuvaiheilla hyvästeltiin viimeinen luokka
ehkä tarpeettomankin haikealla sävelmällä, jolla toivotettiin turvallista
matkaa elämän aalloilla. Tämäkin Jeesus-maininnan sisältävä kappale säilyi
ohjelmistossa vielä läpi yläasteen, vaikka kirkkokäynnit karsiutuivatkin
kouluasteen vaihtuessa yhteen vuodessa (joulu), joten enimmät kevätlaulut
jäivät siinä vaiheessa historiaan. Myös aamuhartaudet ja niiden myötä
virrenveisuu vähenivät. Vaan olipa ala-asteen ensimmäisinä vuosina luokassa
urkuharmooni, jolla vanhan koulukunnan opettaja yritti epätoivoisesti säestää
aamuvirsiä. Ihan todella, vielä vuonna 1995.
Koululla oli myös satunnaisesti toimiva vapaaehtoinen musiikkikerho,
toisin sanoen kuoro. Sen ohjelmistoon kuului isänmaallisia ja uskonnollisia
lauluja, mutta myös kevyempää musiikkia kuten laulut Simo Siilistä ja mummon
kaappikellosta. Joskus oli jopa keikkoja – mieleen on jäänyt ainakin esiintyminen
terveyskeskuksen vuodeosastolla. Siitä palkittiin jäätelöllä ja mukavaahan se
oli.
Kaiken kaikkiaan alaluokilla sai siis laulaa runsaasti.
Soittimet sen sijaan jäivät vieraammiksi – vasta kuudennella luokalla
kuunneltiin nauhalta ja katsottiin kuvista eri orkesterisoittimia, joita sitten
kokeessa piti tunnistaman. Ei ollut nykymuotoisia soitinesittelytilaisuuksia,
joissa pääsee kokeilemaan erilaisia instrumentteja. Soundin perusteella
yritettiin muistella, oliko tämä nyt käyrempi vai suorempi, joku torvi
kuitenkin. Urkuharmoonien ja pianojen lisäksi koululta löytyi rummut,
sähköbasso ja joitain perkussiosoittimia (esim. tamburiini). Siinäpä se
valikoima melkolailla olikin. Paitsi, että kaikkein pahin on vielä
mainitsematta: nokkahuilu. Kolmannesta luokasta eteenpäin jokaisen luokkamme 30
oppilaasta odotettiin soittavan (toisin sanoen raiskaavan) Yamahan muovisella
pillillä muun muassa populaarimusiikin klassikoita. Ei voi olla kaunista
kuultavaa, kun kolmekymmentä kakaraa tapailee Edelweissia tai Love me
Tenderiä yhtä aikaa. Soittokokeitakin järjestettiin, joten pilliä piti
luritella myös kotona vanhempien kauhuksi.
Nöyryyttävin tapaus ala-asteen musiikinhistoriassa lienee vuoden
1998 kevätjuhla, jossa luokkamme lauloi typerän rallatuksen ja esitti
välisoiton nokkahuiluilla – unisonoa haettiin, saatiin kakofonia. Kipaleen
sanoitus puolestaan oli harvinaisen nolo jopa kolmasluokkalaisen mielestä:
”Skidiman-dinkke-dinkke-dinkke, skidiman-dinkke-duu, I love you!” hoilotettiin
kertosäkeistössä. Valtaosa luokasta koki siinä iässä lähinnä vastenmielisyyttä
vastakkaista sukupuolta kohtaan, joten nuoresta lemmestä laulaminen ei oikein
kolahtanut. Toinen nolostuttava esitys oli se, kun suurin piirtein kaikki kunnan
ala-asteelaiset laitettiin tanssimaan Macarenaa urheilukeskuksen kentälle
jonkin toimintapäivän yhteydessä (tapahtui ollessani 1. tai 2. luokalla).
Sitäkin piti treenata viikkotolkulla etukäteen.
Nämä ovat vain muistikuvia yhden koulun musiikkielämästä
vuosina 1995-2001. Musiikinopetuksessa on luultavasti tapahtunut paljon sen
jälkeen. Sanottakoon kuitenkin, että 30 lasta ”soittamassa” nokkahuilua pakon
edessä on musiikin häpäisyä. Joskushan sanotaan, että ”tullut musikaaliseksi
nokkahuilun soitosta huolimatta” – ihan aiheesta! Toisaalta nolot esitykset
kasvattavat luonnetta. Eikä sentään ollut enää niitä suurten ikäluokkien kammoamia
laulukokeita. Niin hyvät eväät kuitenkin saatiin, että seitsemännen luokan
musiikinkokeessa parhaan tuloksen sai allekirjoittanut, ja se oli 8 – .
