Suomalaista orkesterijuhlaa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 23.4.2015. Okko Kamu, kapellimestari. Reka Szilvay, viulu. Marko Ylönen, sello. Heini Kärkkäinen, piano. Aho – Beethoven – Sibelius – Ahmas – Kokkonen.

Suomen sinfoniaorkesterit ry:n 50-vuotisjuhlakonsertti tarjosi Okko Kamun johdolla oikean tyylien runsaudensarven. Alkupalana nautittiin Sinfonia Lahden nimikkosäveltäjä Kalevi Ahon (sattumoisin myös Suomen sinfoniaorkesterit ry:n puheenjohtaja) teos Hiljaisuus. Lyhyehkö kappale perustuu löyhästi Otto Mannisen samannimiseen runoon. Siinä missä runon perussävel on varsin rauhaisa, Ahon musiikki kumpuaa hiljalleen esiin henkien määrittämätöntä, alkukantaista uhkaa. Mielikuvaa vahvisti Sibeliustalon kaikukammioista soittava näkymätön vaskiryhmä. Teoksen nimen ja orkesterin miehityksen suhde on aavistuksen verran ironinen – hiljaisuuden tunnelmaa oli luomassa valtava kokoonpano harppua ja urkuja myöten. Tyyli on moderni ja muistuttaa välähdyksenomaisesti jopa Pendereckin Trenodiaa Hiroshiman uhreille. Ahon Hiljaisuuden perustunnelma on synkkä, mutta hiljaisuudenhan voi mieltää monin tavoin.

Toisenlaisiin tunnelmiin päästiin Beethovenin Kolmoiskonserton myötä. Nimen mukaisesti solisteja on yhden sijasta kolme – piano, viulu ja sello. Ensimmäinen osa Allegro käynnistyy melko pitkällä orkesteriosuudella, joka kohoaa hieman jännittävänä, mutta lämpimän mehevänä kuin leipätaikina. Alkutahtien jännite purkautuu ja vapautuu ilmoille eloisasti hyristen. Esittelyvaiheen jälkeen solistisen osuuden avaa sello melodisella teemalla, jota viulu seuraa hetken kuluttua. Viimeisenä mukaan astuu piano, jonka rooli koko konsertossa on olla enemmän oman tiensä kulkija. Pianon soundi ehkä erottuu paremmin joukosta, koska se ei kuulu orkesterin vakiokalustoon samalla tavoin kuin sello ja viulu.

Ainakin tässä esityksessä soolosoitinten välillä saattoi havaita kolmiodraaman, jossa sello pysyi pääsääntöisesti rauhallisena sovittelijana, viulu soi kiihkeämpänä ja neuroottisempana kentien uhitellen itsevarmalle, hetkittäin ehkä jopa hieman leuhkallekin pianolle. Toisessa osassa (Largo) sello esitteli pitkän, tunteellisen ja lämpöä hehkuvan, elämänmakuisen soolon, jota seurasi pianon kiivaampi kadenssimainen välike, jonka jälkeen viulu palautti sellon luoman tunnelman. Finaaliosassa solistien vuoropuhelu yltyi vähitellen räväkäksi väittelyksi, jossa kaikki nokittelivat toisilleen kuin poliittisessa paneelikeskustelussa orkesterin yllyttäessä väittelijöitä taustajoukkona. Orkesterin rooli onkin kautta teoksen merkittävä, eikä sen voi sanoa jäävän kolmen solistin jalkoihin; muhevan briljantti orkesterisointi määrittelee pitkälti myös soolojen tunnelmaa. Beethovenin kolmoiskonsertto on kiehtova, eloisa ja lämminhenkinen teos, jonka sielun Sinfonia Lahti ja solistitrio toivat loistavasti esiin.

Väliajan jälkeisen puoliskon avasi Sibeliuksen Festivo, joka päättää Historiallisia kuvia nro 1 –sarjan. Juhana-herttuan hovia kuvaileva musiikki kumpuili juhlavana, mutta yhtä kaikki ilmavana ja raikkaana. Festivon tunnelma henkii suuren ulkoilmajuhlan tuntua enemmän kuin jäykän muodollisia seremonioita ummehtuneissa juhlasaleissa. Sinfonia Lahden varmoilla otteilla musiikki virtasi miellyttävän tuoreen tuntuisena.

Sibeliuksesta edettiin tuoreempaan suomalaiseen musiikkiin eli orkesterin fagotistina toimivan Harri Ahmaksen Lux Arctica –teoksen kantaesitykseen. Säveltäjän mukaan ”jokaisen subjektiiviset tunnereaktiot teoksen sävelkielestä voidaan niin halutessa yhdistää valon eri sävyihin” eli tulkintavastuuta annetaan kuulijalle. Ahmaksen arktinen valo ei ainakaan ensikuulemalta ole napapiirin kaamoksen valjua hehkua tai kesäyön pehmeää loistetta – alun hektinen, helisevä ja Stravinskin Kevätuhrin hakkaavaa rytmiikkaa muistuttava sävelkieli tuntuu varoittavan tuomiopäivän polttavasta valosta, joka tuhoutuneen otsonikerroksen läpi kärventää kaiken elävän. Sitten tulevat myrskypilvet ja niillä leikittelevä hämärä, kunnes raaka, tappava valo tunkee jälleen esiin – valtava äänimassa heijastelee maailmanlopun henkeä, kunnes tasoittuu vellovaksi pimeydeksi, jota tähtien terävät tuikahdukset ja revontulien tanssi valaisevat välähdyksinä. Valo nousee vielä voimallisena, mutta lopulta musiikki rauhoittuu päivän viimeiseen haipuvaan valonsäteeseen, joka kuitenkin jättää jälkeensä pimeän pelon. Vähitellen soitto katoaa hiljaiseen hämärään, ehkä uneen, ennen kuin uusi raaka päivänkoitto ehtii repiä sen, mikä selvisi yöhön asti.

Päätösnumerona kuultiin Joonas Kokkosen viimeiseksi jäänyt 4. sinfonia. Sinfonian perinteisestä neliosaisesta muodosta poiketen teos on kolmiosainen ja temaattisesti varsin haastava, vaikka sitä Kokkosen sinfonioista helppotajuisimpana pidetäänkin. Kokonaisuuden tunnelma on outo – soundit ovat räikeitä ja kaikkiin kolmeen taitteeseen sisältyy niin kauniita kuin kauheitakin hetkiä. Ensimmäinen osa kihisee äkäisenä ja ristiriitaisena, mutta vakuuttavan painokkaana. Toinen osa kilahtelee ja kalahtelee, värisee ja hyppelehtii äkkipikaisesti eikä aina kovin hyvän maun mukaisesti. Osan voisi kuvitella ääniraidaksi skorpioniaiheiseen luontodokumenttiin. Viimeisen osan alussa voi halutessaan kuulla vaikutteita Sibeliuksesta vahvasti ironisoituina, hidastettuina ja järeällä bassolla ryyditettyinä, kunnes sävelkieli siirtyy enemmän Sostakovitsin suuntaan. Modernin epäsovinnainen sinfonia muistuttaa, ettei melodinen kauneus ole kaikki kaikessa.

Orkesterien yhdistyksen juhlakonsertin ohjelma oli mallikkaasti koottu katsaus suomalaiseen musiikkiin. Vastapainona toimi Beethovenin konsertto, joka toki edustaa totunnaista sinfoniaorkesteriperinnettä. Konsertissa kuultiin tyylejä ja tunnelmia laidasta laitaan 200 vuoden ajalta. Ilahduttavaa on, että sinfoniaksi oli valikoitunut jotain tavallisesta poikkeavaa ja että mukaan oli saatu myös aivan tuoretta orkesterimateriaalia.

Romanttisia tunnelmia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 16.4.2015. Julian Rachlin, kapellimestari ja sooloviulu. Mozart – Mendelssohn – Beethoven.

Illan ohjelma oli hyvin perinteinen eli klassis-romanttinen. Mainoksissa hehkutettu viulusolisti Julian Rachlin toimi samalla konsertin kapellimestarina, eikä valinta suinkaan ollut huono. Huomautettakoon tosin, että Mendelssohnin viulukonserton aikana kaksoisrooli johti melko teatraalisiin eleisiin, mutta onneksi ne rajoittuivat teoksen musiikillisestikin vauhdikkaimpiin kohtiin. Ennen konserttoa kuultiin Mozartin Figaron häät –alkusoitto, jonka kuvaus käsiohjelmassa osui naulan kantaan: ”Eloisa, raikas ja loistelias alkusoitto luo kotoisen touhun ilmapiirin.” Lyhyehkö, helppotajuisen klassisen musiikin ikihitteihin lukeutuva kepeä alkusoitto oli vauhdikkaassa elämänilossaan lähes operettimainen. Keveästä tyylistä ja melko yksinkertaisesta soitinnuksesta huolimatta orkesterin soundi kantoi muhkean tuttavallisena.

Felix Mendelssohnin viulukonsertto edustaa varhaista romantiikkaa parhaimmillaan. Ensimmäisen osan alussa sooloviulu soi kaipuutaan suorastaan slaavilaisella tai ehkä mustalaisviulua henkivällä soundilla. Tunnelma huokui herkkyyttä miltei pateettisuuden rajoille niitä kuitenkaan ylittämättä. Soolossa saatiin kuulla ärhäkämpääkin värinää, minkä jälkeen musiikkia luonnehti vahva eteenpäin menemisen vaikutelma. Toinen osa, johon kolmas osa saumattomasti sitoutui, toimi suvantovaiheena – kiireetön, nostalginen musiikki herätti mielikuvan tyynestä kesäillasta järven rannalla. Sitten syntyi uutta, intomielistä säpinää, joka yltyi lähes maaniseksi. Kokonaisuus oli erittäin miellyttävä ja ymmärrettävä. Jopa soolo-osuus kuulosti aidolta musiikilta; harmillisen usein viulukonserttojen soolokohdat muistuttavat etydeitä eli harjoituskappaleita teemattomassa teknisyydessään. Mendelssohnin konserton tulkinta upposi yleisöön, joka osoitti suosiotaan seisten vaatien solistilta vielä encoren. Lisänumerona kuultiin verkkainen, mietteliäs ja seesteinen pikkukappale.

Väliajan jälkeen nautittiin vielä annos varhaisromantiikkaa Beethovenin seitsemännen sinfonian muodossa. Ensimmäinen osa (Poco sostenuto – Vivace) toimi kuin suuri moottori – sen käynnistymistä kylmiltään edeltää muutama yskäisy, mutta kerran käynnistyttyään se hyrrää tasaisesti ja ottaa kierroksia vaivatta. Näitä käynnistyksiä tuli osan aikana useampikin, ja yleensä hetken kaupunkiajosukkulointia seurasi kiihdytys avoimelle moottoritielle vapauden hurmassa. Musiikissa oli kaikkineen havaittavissa hyvä neliveto. Sinfonian toinen osa lienee sen tunnetuin. Esitysmerkinnästä Allegretto (”kevyesti”) huolimatta yksinkertaisessa, pidätellyn vähäeleisessä teemassa on surumielistä painokkuutta. Alun surumarssin jälkeen seuraa perussävyltään optimistisempi, kirkkaampi ja leijuvampi taite, jonka jälkeen paluu alkuperäiseen teemaankaan ei tunnu yhtä raskaalta – musiikin kudokseen on tullut toivoa, että elämä voittaa. Kolmannen osan scherzo tuntuukin juhlistavan elämää iloisessa riehakkuudessaan, joka hieman rauhoittuu trioon tultaessa, mutta pysyy edelleen hyväntuulisena. Finaaliosassa meno kiihtyy huimaksi ikiliikkujamaiseksi ilotulitukseksi. Käyrätorvet kajauttelevat iloisia jahtikutsujaan ja uskomaton flow kantaa viimeiseen ääneen asti. Tämän esityksen jälkeen orkesteriltakin saatiin kuulla encore, jonka jouset pizzicatona eli näppäillen loihtivat ilmoille. Kaiken kaikkiaan konsertti jätti hyvälle mielelle – sopivan kevyt ja ajaton ohjelmisto istui hienosti huhtikuiseen iltaan.