Juice Päijät-Hämeessä

Juice Leskisen mittavaan tuotantoon mahtuu lukuisia paikkakunta-aiheisia lauluja. Ekomusikologia eli ympäristönsä tiedostava musiikintutkimus tuntee tämän ilmiön nimellä topofilia.  Päijät-Hämeen kunnista muutamat mainitaan Juicen tuotannossa toistuvasti, kun taas osa jää kokonaan paitsioon. Päijäthämäläisiksi kunniksi määrittelen tässä tapauksessa ne 12 kuntaa, jotka olivat olemassa itsenäisinä vielä vuosituhannen alussa: Nastola, Asikkala, Hollola, Artjärvi, Padasjoki, Kärkölä, Hartola, Heinola, Hämeenkoski, Sysmä, Orimattila ja Lahti. Näistä neljä mainitaan melko yksiselitteisesti Juicen musiikissa ja yksi tulkinnanvaraisesti. Laulussa Hauho nimittäin sanotaan ”ei ole tekstinä Koski tai Lahti sen”, jolloin on hieman epävarmaa, tarkoitetaanko Koskella mahdollisesti samannimistä Turun läänin kuntaa (Koski TL) vai vuodesta 1995 lähtien nimellä Hämeenkoski tunnettua Koski HL:ää. Koska koko laulu sijoittuu Hämeeseen (Hauho on kantahämäläinen pitäjä), voisi otaksua laulun Kosken viittaavan tässä juuri Hämeenkoskeen.

Heinola on Juicen tuotannossa saanut oman nimikkokappaleensa, joka on nykyäänkin järjestettävän musiikkitapahtuman nimi (vrt. Kuopio tanssii ja soi). Kyseessä on tietenkin Juicen varhaisvaiheen hitteihin lukeutuva reipas renkutus Heinolassa jyrää – ”ei missään jyrää paremmin ja pois ei mieli tee”. Vähemmän tunnetussa myöhemmässä laulussa Tule vastaan puolestaan mainitaan ”nainen heinolalainen, varma tuntemuksistaan”.

Ehkä hieman yllättävästikin pieni Orimattilan kaupunki on saanut nimensä lauluun Kalevi ja Reiska, Orimattila. Kappaleen melodia on Juicen moneen kertaan käyttämä – sama teema kuullaan erilaisin soundein ja sanoituksin muun muassa kappaleissa Napoleonin mopo, Einarin polkupyörä, Tarzanin kalsarit, Filosofi ja Vaimoni on Frankenstein. Kalevi ja Reiska, Orimattila kertoo nimensä mukaisesti Kalevista ja Reiskasta, jotka tulevat Orimattilasta. Miehet juovat itsensä humalaan ja tekevät pahojaan pitkin kolmea maakuntaa: ”Askolassa maitolava kumottiin” (Uusimaa), ”Lahdessa he kolkkasivat rauhalliseen uneen yhden tansanialaisen alivalottuneen” eli tyrmäsivät jonkun tummaihoisen ja rikkoivat näyteikkunan (Päijät-Häme) ja ”käväisivät pilkkomassa Riihimäellä diskon, jonka oven päällä oli pätkä ratakiskon” (Kanta-Häme). Päijäthämäläisistä kunnista laulussa mainitaan siis Orimattila, Lahti ja vielä Asikkalakin – ”siellä soittaa Slam ja tämä vääksyläinen Ghanges” mainostaa Reiska Kaleville; Vääksy kuuluu Asikkalaan.

Maakunnan keskuskaupunki Lahti esiintyy päijäthämäläisistä kunnista eniten Juicen lauluissa. Yksi Juicen albumi kantaa jopa nimeä Lahtikaupungin rullaluistelijat ja sen viimeisenä raitana kuullaan kappale nimeltä Lahti. Albumi sinällään ei tunnu kertovan Lahdesta – sen lauluista Erggae reggae sijoittuu Jamaikalle, Mitä minä Egyptissä teen? liikkuu Egyptin lisäksi esimerkiksi Monacossa, Roomassa, Oulussa ja Hyvinkäällä (Lahtea ei mainita), ja laulun Tampere by night ympäristöä tuskin tarvitsee selittää. Kappaleena Lahti ei synkässä abstraktiudessaan kerro juuri muusta kuin kulttuuriympäristöstään eli ehkä laajemmin länsimaisesta kulttuurista. Sanaa lahti ei mainita laulussa. Nimen voikin ajatella tarkoittavan paitsi Suomen Chicagoa myös teurastusta eli lahtaamista.

Hilpeämmissä yhteyksissä Lahti mainitaan kappaleissa Leppävirran kansainvälinen kaatopaikka ja Keskiyön erikoinen. Edellämainitussa muusikko Teuvo reissaa bändinsä kanssa ympäri Suomea, mutta kaikenlaista katoaa matkalla löytyäkseen Leppävirralta Savosta. Bändi katoaa Lahdessa seuraavanlaisissa olosuhteissa: ”Lahdessa hän bussin oven auki pukkasi. Punkkarille hihkui: Mee ja pese tukkasi! Aseman kiskalta osteli sauhua, ei pode lääkintöhallituskauhua. Tuli takaisin ja yhtyeensä hukkasi.” Juicen ja Mikko Alatalon yhteistuotannossa Keskiyön erikoinen puolestaan ohjeistetaan satunnaista kuulijaa: ”Jos sä joskus menet Lahteen ja joudut kapakkaan, älä ota liikaa viinaa, hei älä rupee riehumaan. Taikka poliisi sut nappaa ja putkaan taluttaa, ja voitpa vielä saada viikon vankilaa.” Vaikka Lahdessa voi hukata bändin ja joutua putkaan, laulujen meno on kuitenkin hilpeää ja Lahti vaikuttaa lähinnä läpikulkupaikalta.

Juicen laulujen perusteella päijäthämäläisistä ihmisistä ei hahmotu mitenkään stereotyyppisen hämäläistä kuvaa. Orimattilan Kalevi ja Reiska vaikuttavat junteilta, mutta tuskin kaksi äijää vielä koko kaupungin mainetta pilaa. Lahti esiintyy pysähdyspaikkana enemmän kuin määränpäänä, eikä itse lahtelaisista puhuta mitään, vaikka kaupunki mainitaan ohimennen ainakin neljässä laulussa. Heinolassa taas vaikuttaa olevan hyvä rock-meininki, toisaalta sieltä voi löytää rakastetun: Laulun Tule vastaan kohde on ”vittumaisen kaunis nainen, fiksu kerta kaikkiaan” – hän on aiemmin mainittu heinolalaisnainen. Päijät-Häme on Juicen sanoituksissa samassa asemassa kuin muukin Suomi. Luultavasti parhaiten Juicen topofiliaa kuvastavat lukuisat Tampereesta kertovat kappaleet, mikä ei manserock-näkökulmasta katsoen liene yllättävää. Näihin palaan ehkä tulevaisuudessa.

Pohjoisen voima

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 5.3. 2015. Okko Kamu, kapellimestari. Tuomas Ylinen, sello. Sibelius – Prokofjev – Sibelius.

Konsertin avasi Sibeliuksen sinfonisten runojen lyhimpään päähän sijoittuva Dryadi. Sävellyksen nimi tarkoittaa kreikkalaisen mytologian puita suojelevaa nymfiä, mikä ei ensimmäisenä olisi tullut mieleen teosta kuunnellessa – nimen merkitystä ei käsiohjelmassakaan vaivauduttu avaamaan. Musiikissa saattoi aistia uhkaavan, syvyyksissä möyrivän pohjavireen, mutta hetkittäin kuultiin yllättävääkin kepeyttä. Kappaleen jälkipuolella mieleen tuli ajatus, että musiikki oli groteskin muodonmuutoksen dance macabreksi (kalmantanssi) läpikäynyt Valse Triste. Viimeisinä hetkinä ilmassa häivähti myös aavistus Tuonelan joutsenesta. Teosta on verrattu Debussyn impressionismiin, mutta se on silti vahvasti Sibeliusta itseään. Säveltäjänsä sinfonisten runojen parhaimmistoon teos ei tosin yllä.

Illan konserttona kuultiin Prokofjevin Sinfonia concertante, jonka soolosoittimena on sello ja joka jäi säveltäjänsä viimeiseksi konsertoksi. Ensimmäinen osa alkoi salaperäisenä väreilynä, kehittyi vähitellen romanssiksi realistisin vivahtein ja hiipui lopulta menetetyn kaipaukseksi. Toinen osa lähti liikkeelle keväisesti kohisten ja putputellen, mutta into lopahti takatalven hämärään, sisätiloissa vietettyyn räntäsadepäivään. Sello kuitenkin keksi itselleen ajankulua ja osoitti virtuositeettinsa. Orkesterin palatessa soolon jälkeen mukaan saattoi huomata pientä auringon pilkahdusta, mutta kevät keikkuen tulevi kuten sanotaan, ja päivä pimeni taas lumipyryksi – voipa halutessaan kuulla nykytulkinnalla lumiauran jyrinänkin. Osan heijastelema mieliala tuntui ailahtelevalta kuin kevättalven säät. Loppukaneettina orkesteri rysäytti lumet katolta tuuban huomionarvoisella avustuksella.

Musiikin tunnetilassa havaitsi tiettyä ärhäkkyyttä myös finaaliosan soolossa, jossa sello tosin onnistui pizzicatoin eli näppäilyin myös rauhoittelemaan omaa kiihtymystään. Orkesterin soittama materiaali kuulosti vaateilta, joita ympäristö soolosellon persoonalle asetti. Nämä vaateet olivat paikoin ristiriidassa keskenään, mutta hetkittäin meno myös tasaantui, lähes hyytyikin. Kaikkinensa pitkä finaalitaite oli varsin stressaavaa kuultavaa – rymistelyä tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Irrallisuudessaan ja hajanaisuudessaan raskas neuvostovallan ajan konsertto kertonee jotain syntyajastaan ja –paikastaan. Äkkiseltään teoksen suhteuttaminen tämän päivän suomalaisen mielenmaisemaan ei välttämättä käy yhdeltä kuulemalta. Pitkin konserttoa vasket kommentoivat sooloa varsin kärkkäästikin, mutta musiikki pysyi kasassa loppuun asti ja soolo-osuuksien tunteen paloa ja teknistä osaamista on pakko ihailla.

Väliajan jälkeen nautittiin illan toinen annos Sibeliusta, tällä kertaa ensimmäisen sinfonian muodossa. Sinfoniasta erottuu paljon saksalais-itävaltalaisen romantiikan vaikutteita, mutta kansallissäveltäjämme tyylille ominainen arkaaisuus kohoaa jo tästä esikoissinfoniasta – mikäli Kullervo-sinfoniaa ei nyt lasketa. Esimerkiksi Karelia-sarjasta tuttuja katkelmia häilähtää esiin hetkittäin jo ensimmäisen osan jousikuvioissa, jotka pyöräyttävät teoksen kunnolla käyntiin kiireettömän, vaivihkaisen syvämietteisen klarinettisoolon perään. Osa sisältää paljon voimaa hiljalleen latautuvissa jännitteissä, jotka purkautuvat milloin Wagnerin, milloin taas Beethovenin (esim. 9. sinfonian scherzo) tapaan. Sinfonian toinen osa puolestaan on hengeltään herkkä, vaatimaton ja sentimentaalinen. Hiipuvat, täyttymystä vaille jäävät sävelkulut tuovat mieleen Tsaikovskin viimeiseksi jääneen 6. sinfonian, joka lisänimellä ”pateettinen” tunnetaan.

Toisen osan herkkyydelle vastapainon toi seuraavan osan tunnistettava, vaativasävyinen tykytys, joka toistuu kiertäen soitinryhmältä toiselle. Pyörteilevän suvantovaiheen jälkeen vauhti kiihtyy uudelleen, pulssi kohoaa ja edessä on uusi, entistä hurjempi koski, jolta karautetaan rysähtäen karille. Henkeä pidättäen tultiin finaaliin, joka henkii lopullisuuden tuntua. Siinä missä Sibeliuksen 2. sinfonian finaalia on pidetty vapahdus ja voitto –finaalina, rajattomana uskona edistyksen mahtiin, ensimmäisen sinfonian finaali heijastelee tuhon enteitä tai jälkimaininkeja. Osan loppupuolella toiveikkuus herää varoen, mutta sinfonian loppu on silti melko synkkä ja painokas. Esikoissinfoniaksi teos on harvinaisen kypsä. Sinfonia Lahti toteutti sen odotusten mukaisesti, jopa ylittävästi, ja sinfonian voikin todeta olleen konsertin parasta antia. Näin sitä kunnioitetaan Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuotta!

Maanantaikappaleita

Maanantai. Uuden viikon alku täynnä mahdollisuuksia – tai sitten ei. Suomalaisessa populaarimusiikkitraditiossa maanantai esiintyy yleensä viikon rankimpana päivänä, johon liitetään sellaisia adjektiiveja kuin tylsä ja masentava. Sen sijaan negatiivissävytteisiä perjantai- ja lauantailauluja saa hakea, kun taas sunnuntaiaiheiset kappaleet liikkuvat tunnelmiensa puolesta laidasta laitaan. Pohditaanpa hieman viikon ensimmäisen päivän  tematiikkaa musiikin välityksellä.

Maanantai aloittaa uuden viikon ja arjen, joten ne, joilla töitä on, joutuvat kokoamaan itsensä arkiseen aherrukseen. Leevi and the Leavingsin hitissä Unelmia ja toimistohommia podetaan vielä viikonlopun juhlinnan jälkiseuraamuksia: ”Maanantaiaamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää. Olen työpaikan sonni, porsas sekä apina suu täynnä kuivaa heinää…” Elämä on siis pantu risaiseksi, mutta ”silti toimiston tyttöjen salaisissa unissa kaikkien kanssa vehtaan”. Kertojan työmoraalista ei juuri enempää saada selville, mutta hänellä selvästi on ainakin omalla näkemyksellään maine työpaikan naistenmiehenä. Eipä työviikko kuitenkaan kovin kummoisesti tunnu käynnistyvän, kun kertoja pohtii krapulaisena omia toilailujaan.

Samaa aihepiiriä on havaittavissa myös Juice Leskisen perusmeiningiltään reippaassa kappaleessa Hui hai, jossa mietitään viikonloppuista seminaaria – ”hui hai, ja nyt on jo maanantai…” päivitellään laulussa. Maanantaita kuvaillaan kappaleen edetessä muun muassa tylsäksi, mahdottomaksi ja masentavaksi. Omat viikonloppuna tehdyt mokat on myös kohdattava: ”Kun on soppa kerran keitetty, se syötävä on kans…” Sen siitä saa, kun seminaari on vietetty merkeissä ”meistä puolet totta kai teki pesän alakerran baariin”.

”Hui hai, onko maanantai? Mannerheimintiellä on automiesten aivot jäässä” alkaa Hectorin vuoden 1974 Hectorock I –albumin ensimmäinen, sisällöltään varsin surrealistinen raita Coctail-sukupolven Satyricon. Kappaleen tunnelma on vieraannuttava ja turhautunut: ”Hei, hei, mikä tähän vei?” kyselee kertoja. ”Valot pois, niin parempi ois, ja parempi jos puhelin ei koskaan sois. Niin se on, hei niin se on, mä tiedän kyllä miksi olen onneton.” Toisessa säkeistössä todellisuuden vaikeus korostuu: ”Jaa jaa, lehti putoaa. Postiluukku sylkeepi maailmantuskaa, aa-aa. Hui hai, uusi maanantai.” Uusi viikko tuo siis vain huonoja uutisia kertojalle, joka ei saa otetta edes omasta elämästään: ”Missä oon ja minne mä meen? Tää kaikki kerran päättyy tyhjään aameneen…” Maanantain vallitsevia tunteita laulussa ovat siis sekavuus, tylsämielisyys ja välinpitämättömyys, kun oman olemassaolon tarkoitus kyseenalaistetaan. Ehkä kertoja ei ajattele ansaitsevansa uutta viikkoa.

Jos työhön paluu viikonlopun jäljiltä onkin vaikeaa, helppoa ei ole niilläkään, joilla ei ole töitä: Kolmannen naisen Maanantai-laulussa kertojaa tuntuu päivässä eniten masentavan se, että ”ainoo kaverikin töitä sai”. Hänellä ei siis ole järkevää tekemistä (”kuinka kuluu mulla maanantai?”) eikä enää edes seuraa, joten oman olemisen tyhjänpäiväisyys korostuu, kun sitä vertaa muiden ihmisten tekemisiin. Hectorin klassikkokappaleessa Ei mittään (työttömän arkiviisu) maanantai on täynnä tyhjää kuten kaikki muutkin viikonpäivät ja kuukaudet. Työttömän maanantaita leimaavat syyllisyys ja häpeä omasta työttömyydestä, tunne turhanpanttina olemisesta, itseinho ja ehkä myös kateus.

Maanantaisin ei siis onnistu mikään. Dannyn vanhassa laulussa Ei ole kaikki miltä näyttää mainitaan ohimennen: ”Hän viime maanantaina osui vastaan ja luulin, että nyt se onnistuu. Vaan hänpä leikki, leikki ainoastaan ja varman saaliin saikin joku muu.” Liekö sattumaa, että epäonnistuminen osuu juuri maanantaille eikä esimerkiksi lauantaille, jonka suomalaiset mieltävät iloiseksi vapaapäiväksi? Tuskin. Maanantaista on kulttuurissamme tehty symboli huonolle päivälle, kun käsitteenä maanantaikappalekin tarkoittaa sekundaa. Populaarimusiikin sanoituksissa vain vahvistetaan tätä mielikuvaa. Joskus lauluissa maanantai tosin on vain alkusoittoa kehnolle viikolle: Klamydian Viikko pieleen –kappaleessa ”maanantaina näky ylinopeus tutkasta”, mutta toisaalta samalla viikolla kertoja myös on alamaissa, kaatuu portaissa ja herää putkasta. Hectorin Perjantai on mielessäin –laulussa koko viikko on vain perjantain odottelua.

Laulujen perusteella erityisesti maanantaisin ihminen joutuu kohtaamaan menneet virheensä ja surkean nykytilansa. Siinä missä esimerkiksi uudesta vuodesta ja kesästä iloitaan, uusi viikko on lähinnä masennuksen aihe. Näin on ainakin aikuisille suunnatuissa lauluissa, joita tässä olen tarkastellut – lastenlaulussahan sanotaan, että ”maanantaina mamma meni mansikoita ostamaan. Se päivä oli iloinen”. Aikuisia maanantai tuntuu riipivän, oli töitä tai ei. Töihin on pakko raahautua, mutta työttömyyskin masentaa. Pohtia sopii, onko asialla juurensa suomalaisten jokaviikonloppuisessa kännäyskulttuurissa – kun vapaapäivät on vietetty humalassa ja krapulassa, uusi viikko ei välttämättä paljoa houkuttele. Tiistaista sen sijaan on hyvin vähän lauluja. Onko maanantain ankeus siis jo helpottanut seuraavaan päivään mennessä, vai onko tiistai yksinkertaisesti liian mitäänsanomaton päivä laulun aiheeksi? Mainittakoon tosin, että ainakin Lapinlahden lintujen kappaleessa Komea loppu tarina alkaa sanoin ”minun tiistaina piti lähtee juhlimaan, mutta rahat oli loppuneet kokonaan”.