Naapureiden musiikkiharrastukset

Erityisesti kerrostaloasukkaiden välejä toisinaan hiertää naapurista kuuluva musisointi. Soitto voi olla ilon aihe, mutta myös sodanjulistus. Suurin osa kerrostalossa asuvista ja harjoittelevista muusikoista lienee joskus saanut osakseen naapuruston paheksuntaa, vaikka musiikki normaaliin elämänmenoon kuuluvaksi ilmiöksi luokitellaan samaan tapaan kuin imurointikin. Onpa naapureiden musiikkiharrastuksista tehty laulujakin.

Sovinnaisuuden rajoja tuotannossaan ravistelevan punk-bändi Klamydian kappaleessa Ruåttalainen ååpperalaulaja kertoja ei ole lainkaan riemastunut siitä, että yläkerrassa asuu oopperalaulaja – ja vieläpä ruotsalainen. Laulun ensitahdeilta asti on selvää, että oopperalaulu repii kertojan hermoja: ”Onko mitään kauheempaa kun kuulla saa (sen saatanan) lattian läpi aariaa?” Laulavasta naapurista ei sen kummempia taustatietoja anneta. Epäselväksi jää myös se, ärsyttääkö kertojaa eniten ooppera genrenä, laulajan ruotsalaisuus (jossain välissä kappaletta kuullaan rääkäisy ”puhu suomea!”) vai jokin muu. Kuitenkin ilmaisussaan suomalaisen aggressiivinen kertoja uhoaa, että ”joku päivä mä vielä ostan haulikon, kirveellä töitä on!” Sisältönsä puolesta minimalistisen kappaleen kerronnasta ei voi varmuudella sanoa, kenellä oikeastaan on kamalampi naapuri – kertojalla vai oopperalaulajalla.

Junnu Vainion laulussa Naapurin sähköurut kerrotaan, kuinka seinänaapuri on ostanut uuden soittimen. Kappaleen poljento on leppoisaa elektronimusiikkia vai pitäisikö sanoa jopa muzakia. Paha vain, ettei naapuri ainakaan kertojan käsityksellä ole kovin lahjakas muusikko – ”ensin luulin, että pihaan ajoi tankki, kun kuului äänet uuden soittimen”. Kertoja ei kuulemansa musiikin perusteella kykene päättelemään naapurin mielen säveltä, koska ”uruillaan sen sävelen hän pilaa”. Kertosäkeistökin kuuluu seuraavasti: ”Naapurin sähköurut luo outoa tunnelmaa. Soiko sielussa ilot vai surut, on mahdoton aavistaa.” Kuitenkin kerronta on perussävyltään lempeää: vaikkei kertoja naapurinsa motiiveja tajuakaan, hän suhtautuu asiaan tyynesti. Jotkin naapurin soittamat kappaleet ovat tunnistettavissa kummallisina versioina, mutta mitään uutta musiikista niiden avulla ei voi oppia, suvaitsevaisuutta sen sijaan kyllä. Naapuri musisoi pitkään ja aggressiivisesti, mutta kertojan mielestä se ympäristön kannalta on pienempi paha kuin paineiden purkaminen jollain muulla tavoin – ”soikoon mielessä ilot tai surut, se varmasti helpottaa!” Vaikkei seinänaapurin musisointi kertojalle siis nautinto olekaan, hän hyväksyy sen osaksi elämää, koska uskoo asian naapurille tärkeäksi.

Hassisen Koneen reippaassa renkutuksessa Iloisesti Hammondilla laulun kertojan päivä alkaa arktisissa oloissa sillä, että aamuhelpotukselle mentäessä potkitaan tieltä suurimmat jääkarhut. Silloin hän kuulee, kuinka joku ”pistää iloisesti Hammondilla”. Tämä joku on ”yläkerran sulotar, kaunis ja nuori, hän soittaa kuin Esa Katajavuori” ja innostaa kertojankin tarttumaan kitaraansa, jolloin he musisoivat yhdessä. Yhteissoitto tuntuu piristävän työtöntä kertojaa, vaikka sanoissa ja äänessä on häivähdys ironiaakin. Soundillisesti kappaleessa kuullaan enimmäkseen kitaraa ja rumpuja, vaikka Hammond-uruista puhutaankin.

Jo pikaisella silmäyksellä naapurista kuuluvaa musiikkia kommentoiviin lauluihin voi todeta, että kuulijan asenne vaihtelee päivänpiristyksestä syvään vihaan. Edes lauluntekijä ei aina ymmärrä naapurin musiikkia. Omanlaisensa paradoksi on toisen tekemän musiikin kritisointi oman musiikin keinoin. Eri genrejen edustajat eivät siis välttämättä ymmärrä toisiaan, mikä korostuu Klamydian punkkarikertojan vihassa oopperalaulajaa kohtaan. Musiikkia yhtä kaikki. Moni musiikinharrastaja asuisi varmasti mielellään omakotitalossa ollakseen häiritsemättä naapureita, mutta olosuhteiden pakosta on tyydyttävä harjoitteluun kerrostaloasunnossa. Asia voi koetella naapurisopua, mutta ”kirveelle töitä” –asenne tuskin johtaa mihinkään toivottavaan. Eipäs kiusata muusikoita, jotka toteuttavat itseään yhtiöjärjestyksessä sallittuina kellonaikoina!

Tuhon vapauttava voima

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 12.2.2015. Jaakko Kuusisto, kapellimestari. Lauri Porra, sähköbasso. Wagner – Porra – Schönberg – Sibelius.

Sinfonia Lahden helmikuisessa konsertissa sankoin joukoin paikalle kokoontunut yleisö sai nauttia harvinaisen monipuolisesta ohjelmasta. Tunteiden paloa koettiin heti alkuun Wagnerin mahtipontisen Tristan ja Isolde –oopperan alkupreludin ja lopun lemmenkuolon parissa. Hitaasti ja pidätellysti pyörteilevät pitkät linjat yhdessä täyden, mutta hienotunteisen soundin kanssa loivat vastustamattoman imun kohti loppua, jossa tragedian rakastavaiset saavat toisensa vasta kuolemassa. Wagnerin säveltämä kuolema on todellinen kliimaksi – miltei kolmituntisen oopperan patoutuneet himot purkautuvat lopulta orgastiseen yhteyteen, joka juuri ennen laukeamistaan hengästyttää kuulijankin.

Vapauttavaa tuhoa tarjosi myös Sibeliuksen jälkeläinen Lauri Porra yksiosaisen, mutta laajan Entropia-konserttonsa kantaesityksellä. Sähköbasso ei ole totunnaisimpia soolosoittimia sinfoniakonserteissa, mutta tämän jälkeen on kyllä kysyttävä miksei. Toki on muistettava, että populaarimusiikin soittimia ja orkesterisoundia yhdisteltiin jo progressiivisen rockin varhaisvaiheen taiderockissa. Joka tapauksessa kaaosta tarkoittava entropia välittyi musiikista pelottavan vaikuttavasti vellovana ja uhkaavana. Tyylillisesti mieleen nousi monenlaisia vaikutteita: wagneriaaninen mahtipontisuus, Esa Kotilaisen kokeellinen elektronimusiikki, Tuomari Nurmion maapallon tuhosta kertova On aika soittaa sinfonia ja Berliozin Fantastisen sinfonian oopiuminhuuruinen painajaiskohtaus, jossa päähenkilö näkee omat hautajaisensa, joihin noidat ja pirut saapuvat tanssimaan.

Lopullisen tuomion musiikillinen kuva nousi Entropiassa jyhkeistä soundeista, vahvasta orkesterimiehityksestä, kirkonkellomaisista putkikelloista ja hetkittäisistä elektronisesti tallennetuista pätkistä, jotka ovat elokuvamusiikin termein akusmaattisia; akusmaattisen äänen lähde ei ole nähtävissä, joten se on aineeton ja tunnistamaton uhka. Taidokkaat bassosoolopätkät huipentuivat virtuoosisooloon, jonka aikana orkesterikomppikin muuttui hevirockiksi. Ja sitten kaikki oli ohi – massiivista tuhoa seurasi herkän hauras, sibeliaaninen hymni, johon teos loppui. Räjähtävien suosionosoitusten jälkeen kuultiin encorena vielä Finlandia-hymnin sähköbassomukaelma. Miten siis suhtautua sähköbassoon orkesterisoittimena? En hämmästyisi, vaikka järkälemäinen Entropia nousisi tulevaisuudessa samaan kulttiasemaan kuin Bachin Matteus-passio, Mozartin Requim ja Wagnerin Ring-sarja.

Väliajan jälkeen orkesterin kokoonpano kutistui 15-henkiseksi Schönbergin yksiosaisen 1. kamarisinfonian ajaksi. Atonaalisuuden käyttäjänä tunnetun säveltäjän teoksesta oli vaikea saada kokonaisvaltaista otetta ensikuulemalla – sinfonian ilmaisu on paikoin räikeää, neuroottista ja tulvillaan nytkähdyksiä ja pieniä vipellyksiä. Teoksen voi mieltää jakautuvan 5 taitteeseen, mutta niiden rajat jäävät varsin hämäriksi. Vaikkei sinfonian hahmottaminen sujunutkaan ongelmitta, se antoi tilaisuuden nauttia erilaisista affekteista ja vaikutelmista. Selvärajaisten teemojen puute ei pakosta ole käsittämätön ilmiö moniajoon (multitasking) ajautuneelle nykyihmiselle. Schönbergin tuotanto vaatisi hahmottuakseen kuitenkin useampia kuuntelukertoja.

Konsertti huipentui Sibeliuksen viimeiseksi laajamuotoisemmaksi teokseksi jääneeseen sinfoniseen runoon Tapiola. Teoksessa kuultiin helposti tunnistettavissa oleva, mutta vaikeasti määriteltävä sibeliaaninen soundi, jonka hiomisessa Sinfonia Lahti on vuosien varrella yltänyt ainutlaatuisiin saavutuksiin. Tapiolassa eli metsän valtakunnassa voi kuulla kesyttömän ikimetsän huminaa ja tulkintansa mukaan joko hyttysparven ininän tai hyytävässä viimassa tuiskuavan lumen. Sävelkieli henkii arkaaista voimaa ja kristinuskoa vanhempaa myyttisyyttä, suomalaista muinaisuskoa ja luonnon kunnioitusta. Tapiolasta välittyy suomalaisten kahtalainen suuntautuminen villiin korpeen – se on sekä uhka että voimavara.

Kokonaisuutena konsertti oli yksi viime vuosien parhaista. Kattava ohjelma, suuret tunteet ja loistava tekniikka – mitä muuta tarvitaan?