Talviset tarinat

Talvi ja lumi kuuluvat lähtemättömästi suomalaiseen vuodenkiertoon ilmastonmuutoksesta huolimatta. Populaarimusiikin välittämä asenne vuodenaikoihin on mielenkiintoinen.  ”Kesäbiiseissä” hehkutetaan ja kaivataan lyhyttä valon ja lämmön kautta, jonka pitäisi olla kaikille ah niin auvoisaa loikoiluaikaa. Välivuodenaikoihin eli syksyyn ja kevääseen sijoittuvat laulut puolestaan ovat usein haikeita (erityisesti syyslaulut) ja odottavia (kevätlaulut). Niiden tunnelma on mietteliäämpi kuin yleensä varsin tyhjänpäiväisten kesäbiisien. Talvilauluista tunnetuimpia ja iloisimpia ovat joululaulut – kuuluuhan jouluna toki olla lunta, mikä joulu se muuten olisikaan, kun ei joulupukin rekikään luista lumetta. Joululaulujen maisema on talvinen ihmemaa, eikä pieni pakkasen nipistelykään haittaa, vaan lunta sopii tuiskuttaa. Sen sijaan muissa kuin jouluisissa talvilauluissa tunnelma on yleensä ankea – talvi rinnastetaan yksinäisyyteen ja johonkin menetettyyn. Pienen poikkeuksen tähän tekevät ensilumesta kertovat kappaleet, joissa talven ensimmäinen lumisade yhdistyy johonkin hauraaseen ja kauniiseen, ainutlaatuiseen tapahtumaan.

Dannyn laulamassa vanhassa melankolisessa käännösiskelmässä Vain lunta kaikkialla (1969) kertoja odottaa jotakuta saapuvaksi, mutta toive osoittautuu turhaksi ja onni on harhaa. Kaikkialla on vain lunta ja yön joutuu valvomaan yksin. Sanoitus antaa runsaasti tulkinnanvaraa sen suhteen, onko rakastettu kuollut, pettänyt vai muuten lähtenyt. Joka tapauksessa ”turhaan tielle nyt katson, yksin tänne mä jäin”. Talvi ja lumi symboloivat siis eristyneisyyttä ja melankoliaa, kun laulaja alistuneeseen sävyyn huokailee ”lunta, lunta, lunta vain” pateettisen jousisäestyksen kera. Vieläkin pateettisempaa kuultavaa on Yön 2000-luvun menestyshitiksi noussut, sittemmin Suvi Teräsniskan alkuperäistäkin laahaavammin tulkitsema Rakkaus on lumivalkoinen (2003), jossa murehditaan kuinka vähän aikaa rakkaus säilyy puhtaana kuin helmikuiset hanget. Alun romanttiset illuusiot rikotaan: ”pihamaalla katson miten kaunis voikaan olla maa, vaikkei ole jumalaa.” Mahtipontinen kappale on paitsi soundiltaan järeä myös liioittelevan pitkä.

Freud, Marx, Engels ja Jung –yhtyeen esittämässä Kylmä sää –kantrikappaleessa (1987) kertoja lähtee ennemmin ulos lumisateeseen kuin jää kylmäkiskoisen (ex-)kumppaninsa luo: ”Sillä mieluummin palelen luonnonvoimien tähden kuin yksinäisen yön kanssasi viettäisin. Ja tuntea voin lumisateen tuoksun, muttei mikään sää on kylmä niin kuin sä. Enkä aio palata takaisin enää vuoks sun...” Talvinen ilma rinnastuu siis katkeransävyiseen eroon. Ulkoilman kylmyys on pieni paha verrattuna entisen rakastetun kohteluun. Oudon hilpeä humppa aihepiiriinsä nähden on Pirkka-Pekka Peteliuksen Siperia-laulukin (1984). Siinä kertoja vei kauniin rakkaansa pakkasyöhön, mutta tämä ei kestänyt matkan vaivoja, vaan menehtyi hankeen. Silti musiikki on suorastaan iloista ja kertojallekin tapaus on vain taaksejäänyttä elämää ”sattuuhan näitä” –hengessä.

Talvi näyttäytyy uhkana rakkaudelle myös Leevi and the Leavingsin laulussa Koko talvi kesämökillä (1995), joka tunnetaan myös Uniklubin cover-versiona. Tarinan päähenkilö on jotenkin saattanut itsensä ja puolisonsa siihen tilanteeseen, että pariskunnan on asuttava varsin alkeellisesti varustellussa kesämökissään. ”Miten voimme yli talven kestää? Missä hitossa me hiukset pestään? Pyykit sentään huuhdella voi laiturilta. Vai onko avanto ja järvi jäässä? Ja mihin ripustamme pakkassäässä? Lohduttoman pimeä on talvi-ilta” manaillaan kertosäkeistössä toistuvien ”ou nou”-huomautusten höystämänä. Kappaleen ilmaisu on Leevi and the Leavingille tyypillisesti lempeän ironista, elämän kolhuille ymmärtäväisesti hymyilevää. Kertoja yrittää pysytellä toiveikkaana, mutta puoliso on selvästi masentunut tilanteesta, koska ”nuokkuu pimeässä tuvassa kuin näkemättä ketään”. Pariskunta koittaa pärjätä mökissään, mutta lumen tulo tekee totiseksi ja ruokana on vain puuroa. Ehkä lama on vienyt työt, talon ja omaisuuden kesämökkiä lukuunottamatta. Talvi on konkreettinen, mutta samalla vertauskuvallinen uhka – jollei pari palellu kuoliaaksi ainakin keskinäinen kiintymys kärsii karuissa oloissa.

Rakkaus voi olla myös voimavara, jonka avulla talvesta selvitään. Miljoonasateen hitissä Silmitön talvi (1990) kuvaillaan lumituiskua ja jäistä lihaa järsivää koiraa, mutta kertojan puolesta sopii maan hyytyä ja tulla järjetön sää, kun hän voi rakkaansa kanssa kietoutua ”rakkauden riepuun”, joka estää heitä kylmettymästä. Usein lauluissa ensilumi yhdistetään myös ensirakkauteen. Näin on ainakin Dannyn laulussa Elokuva ensirakkauden (2002), joka pehmeiden, jouluistenkin soundien välityksellä maalailee taianomaisen romanttisen kohtauksen pariskunnasta, joka filmitähtien lailla elää romanttisen illan ”talven lumitarinassa” ja ”leijuu lumihiutaleiden lailla”. Hectorin käännöskappaleessa Vanhan kirkon puisto (1977) taas kertoja muistelee mennyttä rakkauttaan ensilumen laskeutuessa. Kappaleen yleissävy on melko surullinen, koska kertosäkeistössä lauletaan: ”Pilvet niin kuin laivat seonneet syöksee valkokyyneleitä, lähti sinne eri teitä, eikä kevät meitä kahlehtia voi…” Kertoja pohtii elämän outoutta lämmenneen viinilasin äärellä, mutta aikoo joka tapauksessa käyttää sen, minkä on saanut vielä ”jälkeen näinkin monen rakkauden”. Laulun lyriikat ovat monitulkintaiset. Ehdottomasti tarttuvin osa pitkässä kappaleessa on toistuva, mutta yksinkertaisuudessaan upean syvällinen riffi.

Suomenkieliset talvilaulut esittävät usein talven rakkauden vastakohtana. Kappaleet käsittelevät rakastamisen vaikeutta, menetettyä onnea ja yksinäisyyttä toisin kuin romansseista ja iloisesta yhdessäolosta kertovat kesäbiisit tai lapsenmieliset, lämminhenkiset joululaulut. Unisymboliikassa talvi mielletään hiljaisuuden, pysähtyneisyyden ja kuoleman aikana – samaa tematiikkaa hyödyntävät talviset populaarikipaleet. Vuodenaikojen rinnastaminen tunteisiin (kesä ja ilo, talvi ja masennus) on melko stereotyyppistä. Miksei talvi esiinny useammin mahdollisuutena käpertyä lämpimään pesään tai miksei kesäbiiseissä huomioida valoisuuden aiheuttamia univaikeuksia, ihon polttamista ja alkoholin liikakäyttöä? Talvilaulut voivat alitajuisesti lisätä kuulijoiden vastenmielisyyttä kaamosta kohtaan.

Uutta alppitorvimusiikkia, perinteistä Mozartia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 22.1.2015. Okko Kamu, kapellimestari. Carlo Torlontano, alppitorvi. Wagner – Samale – D´Aguila – Mozart.

Konsertti käynnistyi miellyttävästi Kuningas Enzio –alkusoitolla, joka lukeutuu Wagnerin varhaisteoksiin. Teoksesta voi jo aistia esimakua säveltäjän myöhemmästä mahtipontisuudesta, mutta läheskään niin yliampuva sen tyyli ei ole – kuultavissa on pieniä konflikteja, muttei suurta, traagista taistelua elämästä ja kuolemasta. Alkusoiton tunnelma on lämmin, mutta väreilee koko ajan pientä jännitystä. Millainen näytelmä Kuningas Enzio sitten lieneekään, Wagnerin kappaleen lopetus on lempeä: Musiikki hiipuu pehmeästi pois, eli voisi kuvitella kuninkaan kuolleen rauhassa vanhuuteen.

Illan soolosoittimena kuultiin alppitorvea. Valtavalta piipulta näyttävä, vaskipuhaltimiin luettava, mutta puusta tehty useita metrejä pitkä instrumentti soi pehmeän utuisesti kuin käyrätorvea matkiva tuuba. Kaksi pientä kappaletta oli molemmat sävelletty vuonna 2003 ja omistettu solistille. Nicola Hansalik Samalen Walpurgisnacht (suom. vappuyö) antoi käsiohjelman kuvauksen perusteella odottaa hurjaa, scherzo-tyyppistä yöllistä kauhukohtausta, mutta latistui lähinnä lievän pahoinvoinnin sävelmaalailuksi. Musiikki velloi 1900-luvun alun sarjallisuudelta kuulostaen ja alppitorvi ulisi puputtavalla, ohuella soundilla.

Giovanni D´Aguilan säveltämä, Tolkienin Taru sormusten herrasta –fantasiamaailmaan pohjautuva The Great Horn of Helm (suom. Helmin suuri torvi) alkoi hiipivän uhkaavissa tunnelmissa. Alppitorven soundi oli edelliseen kappaleeseen verrattuna tyystin toisenlainen – myyttinen, kantava ja arkaainen. Pitkälinjainen sävelmaalailu yhdessä orkesterin kanssa nostatti mielikuvia väreilevästä maisemasta, tuntemattoman pelosta ja jonkin suuren odotuksesta. Pariin otteeseen tätä tunnelmaa rikkoi väkinäinen, lähinnä koomiseksi jäänyt vuoropuheluyritys solistin ja orkesterin välillä ja Pirates of the Caribbean –elokuvien soundtrackia muistuttava toimintapätkä. Hajanainen kokonaisuus päättyi kuitenkin hienosti: Yksinäinen alppitorvi lauloi elegiansa, joka haipui hiljaa kuulumattomiin. Innokkaiden suosionosoitusten jälkeen saatiin vielä encorena nauttia lempeän pastoraalisesta, kehtolauluhenkisestä musiikista, joka tyyliltään oli ehkä eniten sitä, mitä eksoottiselta soolosoittimelta odottikin.

 Väliajan jälkeen oli ohjelmassa Mozartin 40. sinfonia, jonka ensimmäinen osa (Allegro molto) on jo suorastaan klisee – iskelmäksikin taipunut ja sittemmin myös punk-juurilta ponnistaneen raisiolaisyhtye SIG:in kappaleessaan Jos sä rakastan mua irvailema teema kuulosti erittäin tutulta, vaikka nyt esitettiinkin sinfonian hieman totuttua niukemmin soitinnettu alkuperäisversio. Kyseinen teema toistuu toistumasta päästyään tässä osassa. Toinen osa Andante veivautui käyntiin vaivoin. Mieleen tuli lähinnä laiskanpulskea kävelyretki puistossa runsaan lounaan jälkeen – välillä ajatuksiin livahtaa jotain vakavampaakin, kunnes taas pikkulinnut iloisesti pyrähtelevät ja pupujussit pomppivat hälventäen huolet. Pieni ähky ehkä vaivaa ja rasitusrintakipu jyskyttää ylämäessä, mutta rauhallisempina hetkinä puistonpenkillä meinaa torkahtaa päiväuneen. Kolmas, tanssillinen osa Menuetto toi sinfoniaan kaivattua painokkuutta. Osassa on jämäkkä, rytminen pohja ja Mozartille melko poikkeuksellista vakavuutta, joka tosin hetkittäin kevenee. Finaali puolestaan vaikutti lähinnä stressaantuneelta: Viulut toruvat muita kuin tiukkanutturainen opettajatar vallatonta luokkaansa, joka levottomana ryntäilee sinne tänne.

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että Sinfonia Lahti ja Okko Kamu osaavat Mozartinsa – perinteiset konventiot olivat hienosti hallussa. Jos on yhtään taipuvainen pitämään Mozartin musiikkia kitchinä, tulkinta ei ainakaan tällä kertaa tuonut mainittavampaa raikkautta: Sinfonia oli kaunista, mutta lopulta varsin tyhjänpäiväistä kuultavaa, mikä tosin täytynee laittaa lähinnä klassismin kepeysestetiikan syyksi.

Urheat metsästäjät

Suomalaisten esi-isät olivat metsästäjä-keräilijöitä ja Suomi on tunnettu luonnostaan, joten ei ole yllättävää, että metsästysaiheisia laulujakin on tehty. Jostain syystä vaikuttaa kyllä siltä, että laulujen metsästysreissut menevät useimmiten pahan kerran pieleen. Mieleen nousevat sellaiset kuplettihenkiset laulut kuin Reino Helismaan Sorsanmetsästys, jonka myös esimerkiksi Hector on uusintalevyttänyt (ja luokitellut lastenlauluksi), Pertti Metsärinteen yhtyineen esittämä Hirvenmetsästys ja lastenmusiikkiyhtye Fröbelin palikoiden Leijonan metsästys. Esimerkiksi hirviporukoilla on varmasti omat hieman toisenlaiset perinnelaulunsa, mutta niihin en tässä yhteydessä perehdy.

Mainitsemistani kolmesta laulusta vanhinta perua on kuplettiperinteen suora jatkaja Sorsanmetsästys, jossa viisi miestä lähtee aseineen rannalle kesäisenä yönä aikeenaan sorsien ampuminen. Musiikillisesti kappale on hilpeä renkutus. Tarinassa metsästysaika alkaa keskiyöllä, jolloin kajahtaa myös ensimmäinen laukaus – Heikin jalkaan. Tällöin saadaan kuulla myös laulun kertosäkeistö ja samalla teesi: ”Mutta vaatiihan miehiä taistelukin, saati sorsanmetsästys.” Miehet ovat pelottomia, mutta niin myös sorsat. Metsästyksen seuraava uhri on metsämies Eemeli, jonka nyrkissä laukeaa käsikranaatti (ei ehkä tavanomaisin sorsanmetsästysmetodi). Paukuttelu kuitenkin jatkuu ja sorsapaistin syömisestä uneksitaan, kunnes Kalle uppoaa veteen vartiksi. Metsästys muuttuu jo varsinaiseksi sorsia vastaan kohdistuneeksi sotatoimeksi, mutta sorsia ei saada matalaksi. Sen sijaan kertojan ampuma laaki osuu Julleen, joka puolestaan kostoksi ampuu takaisin. Aamunkoitteessa viisikko kärrätään ambulanssilla sairaalaan paikattavaksi – ”Kalleen ilmaakin punpattiin”. Kaikki jäävät kaikesta huolimatta henkiin sorsanmetsästystaistelusta ja asenne on edelleen kohdillaan, vaikkei saalista tullutkaan. Viinan osuudesta vahingonlaukauksiin ei puhuta, eli joko se on jätetty mainitsematta tai sitten kaverukset vain ovat onnettoman kyvyttömiä aseenkäsittelijöitä. Laulun aihepiiri on varsin makaaberi, kun kaverukset ampuvat toisiaan, mutta laulutapa ja musiikki pyhittävät kappaleen hyväntuuliseksi rillumarei-renkutukseksi. Lastenlauluksi kappaletta ei kyllä ensimmäisenä mieltäisi (oppivat pennut vielä pahoille tavoille).

Hirvenmetsästys on parodia Dannyn esittämänä suomennoksena tunnetusta Aaveratsastajat-kappaleesta. Laulun aluksi kuvaillaan, kuinka talonpoika ajaa traktorillaan pellolla. Pian kerrotaan jo jahdin alkamisesta ja hirviporukan pähkäilystä – ”hirvi vai ei?” kuuluu usein toisteltu kertosäkeistö. Ainakin ensimmäisen metsästäjän bongaama ”saalis” jää ampumatta, kun jahtitoveri huomauttaa kohteen olevan linja-auto. Jahti siis jatkuu. Samaan aikaan farmari ajelee edelleen pellollaan, jonka laitaan metsästäjät saapuvat. Taas pohditaan, onko havaittu hirvi. Metsästäjät päätyvät siihen tulokseen, että ”tulta täysi laidalta, tuol hirvi tallustaa!” Havaittu ”hirvi” on tosin varsin erikoinen – sillä on jalassa kumisaappaat ja selässä reppu. Jahtiporukan ampuessa traktoria säikähtänyt talonpoika juoksee karkuun ja huutaa mennessään olevansa rauhoitettu eläin. ”Turpa kiinni, hirvi!” karjaisee metsästäjä vastaukseksi. Onnekseen farmari pääsee pakoon. Jahtiporukka ihailee isoa saalistaan, mutta yksi heistä kiroaa, että harmillisesti hirven vasa oli liian nopea. Voidaan siis päätellä, että hirvenmetsästäjät ovat joko huononäköisiä, tyhmiä, liian monta jahtiryyppyä ottaneita tai kaikkia kolmea. Miettiä sopii, kritisoidaanko tällä suomalaista alkoholi- vai metsästyskulttuuria, kenties molempia tai niiden yhdistämistä. Kovin tiukkana kulttuurikritiikkinä parodista, sketsimäistä laulua on vaikea pitää.

Leijonan metsästys poikkeaa sikäli edeltävistä metsästyslauluista, ettei Suomessa ole liiemmälti leijonia metsästettäviksi. Kappale rakentuu yksinkertaiselle, mutta tarttuvalle rock-riffille, jota toistetaan läpi laulun. Toisto on oleellinen elementti myös sanoituksessa – jokainen esilaulajan virke toistetaan muiden laulajien toimesta. Jokainen säkeistö alkaa samalla tavoin: ”Leijonaa mä metsästän. Tahdon saada suuren. Enkä pelkää ollenkaan.” Tätä fraasia voisi pysyvyytensä takia kutsua myös kertosäkeistöksi, vaikka tyypillisestä säkeistö–kertosäkeistö-kaavasta eli AB-muodosta se poikkeaa sikäli, että se kuullaan aina ensimmäisenä. Kappaleen rakennekaavaa voisi pohtia pidemmällekin. Joka tapauksessa metsästäjä kohtaa reitillään erilaisia esteitä, joita ei voi ylittää, alittaa tai kiertää – on viiltävää ruohikkoa, upottava suo, kylmä joki ja lopulta vuori, jossa on luola. Luola on pimeä ja kylmä, mutta sieltä löytyy jotain pehmeää ja karvaista. Peloton metsästäjä kiljaisee ”Iik, leijona!” ja juoksee vauhdilla (musiikin tempo nopeutuu) karkuun samaa reittiä, mikä voidaan päätellä äänitehosteista, jotka kuvaavat esimerkiksi sillan ylittämistä ja jotka on kuultu jo aiempien säkeistöjen yhteydessä. Lopulta metsästäjä, joka siis ”ei pelännyt ollenkaan”, pääsee helpotuksekseen kotiin – ”ovi auki, ovi kiinni. Vihdoinkin kotona!”

Kuinka siis kävikään? Mikään mainituista metsäreissuista ei johda toivottuun kaatoon. Hirvenmetsästäjät ampuvat traktoria, sorsanmetsästäjät toisiaan ja leijonanmetsästäjä juoksee kotiin. Luonnonsuojelijoilla ei pitäisi olla valittamista lopputulosten suhteen, kun kaikki metsästäjät epäonnistuvat aikeissaan. Laulut ovat kaikkinensa varsin leppoisia, vaikka traktori ja sorsanmetsästäjät kärsivätkin vahinkoja – tosin sorsanmetsästäjät kuittaavat sattumukset asiaankuuluvina taisteluarpina. Laulujen perusteella voisi päätellä, että suomalaisten metsästystaidot ovat vuosikymmenten ja –satojen aikana heikentyneet, vaikka tuskinpa näistä kannattaa metsästäjien tai muidenkaan loukkaantua. Lapset oppivat (ehkä) varomaan leijonia ja viinan kittaamista metsästyksen aikana voidaan tarkastella kriittisesti kuten myös kokemattomien lähtöä metsästyspuuhiin. Saattaahan jutuissa hieman tosipohjaakin olla. Varoittavasta esimerkistä voi olla hyötyä.

Lääketieteelliset musiikkivideot

Kaksi kansainvälistä populaarimusiikkihittiä on vuosien 2012–2013 aikana taipunut Turun yliopiston lääketieteen opiskelijoiden käsissä suomenkielisiksi, lääketiedehenkisiksi musiikkivideoiksi. Alkujaan ilmeisesti sisäpiirihuumoriksi tarkoitetut videopätkät ovat levinneet YouTube-videopalvelussa laajemmankin yleisön nähtäville. Korealaisen PSYn menestyshitti ”Gangnam Stylen” (2012) turkulaisversio, Psy Lehdon ”Pääsin lääkikseen” vuodelta 2012 on saavuttanut yli 71 000 katselukertaa ja lokakuussa 2013 julkaistu ”Mä tahdon leikkaa” on katsottu jo yli 91 000 kertaa. Jälkimmäisen, Backstreet Boysien (suom. ”Takakadun pojat”) vanhasta ”I want it that way” –hitistä (1998) parodioidun, Takakadun kirurgit -nimisen poikaviisikon tekemän videon suosio selittynee sillä, että tapaus mainittiin MTV3:n kotimaan uutisissa 12.10.2013. Musiikintutkijan kannalta on kiehtovaa tarkastella, millaisen kuvan lääkärin ammatista ja lääketieteen opiskelusta videot antavat. Ymmärtääkö maallikko medisiinarihuumoria? Ja jos ymmärtää, niin millä tavoin?

Musiikin tekeminen on uuden teknologian myötä aiempia vuosikymmeniä yksinkertaisempaa, joten vakuuttavia parodioita on verrattain helppo tehdä. Musiikkivideot ovat osa uutta audiovisuaalista estetiikkaa, jolla tarkoitetaan viimeisten kahden tai kolmen vuosikymmenen aikana syntyneitä ja kehittyneitä mediatekstien muotoja. Pyrin avaamaan lyhyesti, miten Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden keskuudesta nousseita, sosiaalisessa mediassa jonkin verran huomiota saaneita musiikkivideoita voi tulkita sellainen katsoja/kuulija, jolle lääketieteen maailma on vähemmän arkipäiväinen. Tarkastelumetodina toimii kulttuuriselle musiikintutkimukselle ominaisesti lähikuuntelu, eli audiovisuaalista materiaalia analysoidaan sen omista lähtökohdista käsin.

Soundillisesti molemmat medisiinarivideot ovat hyvin lähellä parodioimiaan hittejä – alkuperäiskappaleet ovat tuttuja ja helposti tunnistettavia, joten parodiaversioiden kontekstualisoiminen niihin tapahtuu kuulijassa nopeasti. ”Pääsin lääkikseen” ja ”Mä tahdon leikkaa” on kumpikin laulettu hyvin ja videomateriaalin tekemiseen on selvästi nähty vaivaa, joten parodiointia voi pitää onnistuneena. Jos musiikki irrotetaan hetkeksi kuvamateriaalista ja kuunnellaan kappaleita keskittymättä sanoihin, ”suomennokset” toimivat erinomaisesti – suomea ymmärtämätön kuulija voisi pitää kappaleita alkuperäisten vakavassa mielessä tehtyinä käännöksinä. Sanojen luomat merkitykset tosin poikkeavat huomattavasti alkuperäisistä, mikä ei monien laulujen käännösversioiden kohdalla ole tavatonta, mutta ehkä lääketieteellistetyt suomennokset poikkeavat sentään liikaa kappaleiden alkuperäisideasta voidakseen olla vakavasti otettavia. Puhukaamme siis parodiasta.

”Pääsin lääkikseen” alkaa laulajan kertoessa, kuinka saamattomana häntä pidettiin, mutta hänpä tekikin töitä ja pääsi lääketieteelliseen. Kertojen motiivit tosin jäävät vähän epäselviksi – lääkäriksi valmistumisesta ei puhuta mitään, mutta ainakin lääketieteellisessä on ”sexyjä medisiinareita”, jotka ovat sekä kauniita että älykkäitä. Kertoja ei kadu valintojaan, vaikka ”proffa päällä tanssis”. Pääasiana vaikuttaa olevan juhliminen ja tanssiminen mitä kummallisimmissa paikoissa – paitsi yliopiston Medisiina-rakennuksessa myös esimerkiksi S-marketissa ja huoltoasemalla, missä bensiinipumpun pistoolia voi tanssiessa käyttää fallossymbolina. Videon päähenkilö esiintyy siis viriilinä miehenä, joka kykenee mihin tahtoo – vaikka pääsemään lääketieteelliseen – ja jaksaa vielä tanssia päälle. Vaikka musiikkivideo onkin helppo ymmärtää parodiaksi ja vielä varsin onnistuneeksi lajissaan, voi kuulija kuitenkin pohtia, pyritäänkö sen avulla vahvistamaan tai kritisoimaan vakiintunutta lääkärikuvaa ja kaikkivoipaisuuden myyttiä.

Vaikka laulun päähenkilön asenteen voi tulkita seksistiseksi ja hedonistiseksi ja lääketieteelliseen hakemisen motiivit täysin vääränlaisiksi, musiikkivideosta on vaikea loukkaantua – vähänkin asiaa ajattelemalla tajuaa, ettei lääketieteen opiskelu nyt tuollaista ole. Videon YouTubeen lisännyt kommentoikin näin: ”Onnittelut niille, jotka onnistuvat näiden ylimielisten lyriikoiden takaa kaivamaan tarkoituksellisen popkulttuurin parodioinnin.” Kappale on siis tarkoitettu paitsi huvittamaan alempaa vuosikurssia myös herättämään pohdintoja länsimaisesta populaarikulttuurista, jonka mukaan naisen ja jopa miehenkin tärkein ominaisuus on seksikkyys ja elämän tarkoitus on jatkuva maaninen suorittamine. Kaikkinensa tarttuva huumoripätkä voi jopa innostaa jonkun pyrkimään lääketieteelliseen tiedekuntaan, ainakin mikäli YouTube-kommentteihin on uskominen (vahvalla varauksella).

Siinä missä ”Pääsin lääkikseen” kertoo nimensä mukaisesti vasta opiskelujen alkuvaiheesta, ”Mä tahdon leikkaa” puolestaan kuvaa jo erikoistumissuunnan valintaa. Länsimainen mediakulttuuri on muun muassa sairaalasarjojen avulla luonut kuvan kirurgiasta lääketieteen haastavimpana ja mediaseksikkäimpänä alana – perinteisesti miehisenä alana pidetyn kirurgian ammatinharjoittajat ovat ihmishenkiä pelastavia supertähtiä. Tätä käsitystä Takakadun kirurgien ”Mä tahdon leikkaa” vaikuttaisi mustavalkoisesti katsottuna tukevan, kun nuoret ja salskeat miespuoliset lääketieteen opiskelijat keimailevat vuosia suosiossa olleen poikabändin tahtiin. Kuitenkin tematiikka on helppo kääntää päälaelleen eli esityksen voi tulkita supertähtikirurginäkemyksen kritiikiksi, sen verran suorasukainen laulun sanoitus on: Laulussa esiintyvät ”kirurgit” kysyvät, miksi pitäisi opiskella sisätauteja tai puhua tunteista, kun halu olisi vain leikata. Tällainen asenne tukee hyvin mekanistista ihmiskäsitystä eli antaa ymmärtää, että ihminen on kone, jonka viat voi joko korjata tai tehtävän epäonnistuessa heittää pois. Tällä vakaumuksella tuskin pötkitään kovin pitkälle nykypäivänä.

Medisiinarien musiikkivideoilmiö ei suinkaan ole rajoittunut pelkästään Turkuun: Norjalaisen yliopiston lääketieteen vuosikurssi 2008 on hiljattain julkaissut YouTubessa Ylvis-yhtyeen jo valmiiksi koomisen ”The Fox”-laulun lääketieteeseen sijoittuvan ”The Docs”-version kokoonpanolla nimeltä MK 08. Siinä missä alkuperäiskappaleessa kysellään, mitä kettu sanoo, medisiinariparodiassa arvuutellaan, mitä tohtorit sanovat. Vastauksena on yleensä vaikeita latinalaisperäisiä sanoja, mutta kun kerran kysytään, mitä hoitaja sanoo, vastaus kuuluu ”kaakao”. Kuten suomalaisissa adaptaatioissa, myös norjalaiskappaleessa on parodioitu äärimmilleen lääkärinammatin seksikkyys – eräässä kohtauksessa videolla nuori mies esiintyy pelkässä lääkärintakissa ja alushousuissa ambulanssin vieressä.

Videot voi tulkita paitsi kulttuurikriitikiksi myös eräänlaisiksi kapinariiteiksi; kapinariitit mielletään kansanperinteen tutkimuksessa ”vähemmän säädyllisiksi tavoiksi”, jotka kuitenkin ovat tiettyinä aikoina (esim. juhlapyhinä) sallittuja ja toimivat yhteisön varaventtiileinä. Raskas työ, jollaisena lääketieteen alaa on ehdottomasti pidettävä, vaatii myös raskaat huvit ja huumorintajun. Kaikki videoilla on liioiteltua ja kärjistettyä parodialle tyypillisesti. Alkuperäisestä matkitun soundin voi tulkita olevan lähes liiankin lähellä alkuperäistä, mikä korostaa parodista aspektia. Kummankaan turkulaisvideon kuvamateriaali ei seuraa orjallisesti esikuvaansa. ”Gangnam Stylen” alkuperäisesityksestä on visuaalisesti jäljellä hieman enemmän kuin ”I want it that waystä”, jonka alkuperäisvideossa ei kovin paljoa tapahdukaan – lähinnä bändin maleksiminen lentokentällä yhdistää videoita visuaalisesti. Sen sijaan ”Gangnam Style” on antanut ”Pääsin lääkikseen” –kappaleelle niin ominaiset, melko humoristiset tanssiliikkeensä, tanssijoiden vaatetuksen ja omituisissa paikoissa (esim. parkkihalli, hissi, juna) kuvatut tanssikohtaukset.

Audiovisuaalinen mediakulttuuri, jonka osana musiikkivideotkin on nähtävä, reflektoi ja välittää nykymaailman arvoja ja mahdollisesti jopa muokkaa niitä. Siksi on tärkeää pohtia, millaisia reaktioita ja tulkintoja sisäpiirivitsistä julkisuuteen levinnyt mediateksti, vaikkapa juuri lääketieteen speksiperinteitä vaalien tuotettu musiikkivideo, voi suuressa yleisössä aiheuttaa. Valtaosa ihmisistä on kyllin älykkäitä ymmärtämään huumoria, mutta ongelman voivat muodostaa ne muutamat, joilta puuttuu tarvittava medialukutaito. Toisaalta hyvällä maulla ja selvästi huumorimielellä laadittu medisiinarihenkinen musiikkivideoparodia voi parhaimmillaan auttaa suurta yleisöä ymmärtämään, ettei lääkärin työ tai siihen opiskelu välttämättä ole niin kurttuotsaista. Videoiden leviäminen voi jopa saada nuoria harkitsemaan lääketieteellisen hakeutumista, koska videot osoittavat hyvää opiskelijayhteisöhenkeä ja kyseisen yhteisön jäsenten kykyä vaihtaa ajoittain myös vapaalle. Jyrkkien auktoriteettien aika alkaa olla ohi – nykypäivän lääkäri on ihan julkisesti ihminen ja huumorintaju inhimillinen ominaisuus. Huumori on elämän suola, sitä että nauraa kaikesta huolimatta. Älkäämme siis (ainakaan kamalasti) pelätkö, millainen on Suomen lääkärikunnan tulevaisuus.

Lähtemättömät lällätykset

Millainen mainos on kaikkein ärsyttävin? Asiasta lienee itse kullakin omat mielipiteensä, mutta minua eniten nyppivät sellaiset, joissa on jokin tarttuva laulunpätkä ja joita toistetaan tarpeeksi usein. Auditiivisen eli kuulemalla oppivan ihmisen muistiin nämä simppelit mainosrenkutukset voivat takertua vuosiksi. Jokin sana voi muistua mieleen väärin, mutta yleispiirteet säilyvät. Seuraavaksi hieman esimerkkejä – muistatko nämä? En ota syitä niskoilleni, jos ne jäävät päähän soimaan.

Vesipuisto Serena käytti vuosia omaa mainoslauluaan yhdessä kohdetta esittelevän kuvamateriaalin kanssa: ”Vesipuisto Serena kaikki mukaan viettelee. Vesipuisto Serena loman vauhtiin laukaisee. Tule mäkiliukuriin, hyppää virran pyörteisiin. Kesätunnelmaan meidät kaikki nostaa hurjimpaan. Tulkaa kaikki nauttimaan, kesästä kaiken irti saa Serena.” Tämähän on tärkeää muistaa. Mutta oliko se tunnelma hurjempaa vai kuumempaa?

Sitten jo historian hämäriin hautautunut laajakaistamainos jostain 2000-luvun alusta – en edes muista, minkä operaattorin tai onko sitä enää olemassakaan. Joka tapauksessa mainoksessa mieshenkilö puku päällä esittelee aiheen: ”Minuutti on liian pitkä aika, verkkoon pitää päästä paljon nopeammin” ja monistuu laulamaan kaanonissa itsensä kanssa ”paljon nopeammin, paljon nopeammin…” Silloin ne kohisevat, piipittävät puhelinmodeemit olivat vielä arkipäivää. Ainakin laulun palautuessa mieleen muistaa, miten vaikeaa se nettiin pääsy oli joskus. Vähintään yhtä vaikeaa on yrittää unohtaa mainittu laulunpätkä, koska ihmisen muisti on valitettavan valikoiva – lukion pitkästä matematiikasta ei ole enää oikein minkäänlaista muistikuvaa,  mutta tällaiset rallatukset sitten muistaa.

Minigrip-pusseja kaupiteltiin visuaalisesti muistaakseni sangen vaatimattomalla mainoksella, johon liittyi pehmeän naisäänen iskelmällinen hymni: ”Ota talteen mansikat, herneet, sienet, herukat. Yrtit, mehut, lihat, kalat, kaikki kesän herkkupalat. Minigrip.” Kuvallisuudella ei riehakoinut myöskään Olvin mainos, jossa piirretty tuoppi lauloi: ”Älä ota sitä vakavasti. Älä ota sitä vakavasti. Illalla taas tavataan ja lauletaan uudelleen. Älä ota sitä vakavasti…” Nykyään tämäkin tulkittaisiin kai laittomaksi juomiseen kannustamiseksi.

Varsin kamala mainos tarttuuvuudessaan oli myös Sunnuntain leivontatuotteita esittelevä pätkä, jossa pikkuoravaääniset pullaukot tanssivat ja lauloivat vuorotellen näkymättömäksi jääneen miesäänen kanssa. Pätkä oli melko pitkä ja on allekirjoittaneelta jo osittain unohtunut, mutta tällaisia kohtia siinä oli: ”Valmista vaivatta – näin on, ja ihanan rapsakka! Piirakkaa maistuvaa – suolaista, makeaa. On kakku suklaisaa – suussasulavaa. Sillä onhan sunnuntai – lepopäivä, totta kai!” Muutama vuosi sitten tv:ssä pyöri jokin muukin tanssivien ja laulavien pullien mainos, mutta siinä vaiheessa television kaukosäätimessä oli jo onneksi mykistystoiminto.

Televisiomainosten suhteen auditiivista ihmistä auttaa kaukosäätimen mykistyspainike – äänettömälle vain koko mainoskatko. Ilman sitä päässä soisi tänä päivänä varmasti myös laulavien Jaffa-hedelmien veisaus ja kurkkutabletti Bafucinia ylistävän, valkoista flyygeliä soittavan naisen lallatus. Sen sijaan radiomainoksilta on vaikeampi välttyä, radiosta kun ei näe, milloin mainoskatko päättyy. Lopetin radion kuuntelun joitain vuosia sitten lähes kokonaan, mutta absoluuttinen välttäminen on lähes mahdotonta. Siksipä pari vuotta sitten mieleen iskostui jouluinen Kotisinappi-mainos, jossa Kulkusten kertosäkeistön melodialla lauletaan: ”Kinkulle, kinkulle Kotisinappi. Tunnistat sen tutusta mökin kuvasta.” Nyt ei voi enää katsoa Kotisinappi-purkkia ilman, että teema alkaa pyöriä päässä. Ei ole yhtään ärsyttävää, kun avaa jääkaapin, näkee sinappipurkin ja siinä sitä taas ollaan, ”kinkulle, kinkulle…”. Kun ei edes pidä sinapista!

Marinetti-pihvejä mainostettiin aikanaan innokkaasti tunnuslaulujen avulla. Niitä taisi olla useampikin, mutta yksi oli avaruusaiheinen. Loppupuoli kuului näin: ”Kera kultsuni kosmonautin Marinettini herkun nautin. On helppoa haku, tuoksu ja maku kiirivät kosmokseenkin. Marinetti – se on pihvi.” Mikähän järki siinäkin oli…

Radiomainosten hitteihin luokittelisin myös valuutanvaihtoaikoihin soitetun euroinformaatiorenkutuksen: ”Tiesithän että euro kelpaa pian ihan kaikkialla, kaikkialla paitsi Britteinmaalla. Yksi euro viisi markkaa ja penneinä päälle, yhdeksän neljä viisi seitsemän kolme. Siis ei melkein mänty, ei melkein kataja, ei melkein koivu vaan melkeinpä kuusi, tuo valuuttamme uusi…” Kappale oli kaikkinensa ontuva rytmiikasta laulutyyliin, mutta sen ansiosta voi aina palauttaa mieleen, kuinka monta markkaa euro taas olikaan.

Samoihin aikoihin rahalaulun kanssa mainosti Stiga ruohonleikkureitaan: ”Stiga on kulkija luonnostaan, syntynyt ruohoa leikkaamaan. Stiga on ketterä käänteissään, liikkuu se kuin menis itsestään. Ajetaanpa poijjaat Stigalla vaan, eipä ole nurmikko rempallaan. Huoletonta huvia on leikkuutyö, Stiga kun ruohoa tasaseen syö!” Ei lauluna ärsyttävimmästä päästä, mutta muistettavana varsin tarpeeton jollotus. Samana kesänä kampanjoivat myös jäätelökioskit: ”Tervetuloa Ingman Sun Ice kioskille, keskitä jäätelöhankintasi sille. Kivan yllärin tarjoaa kioski jokainen, joka sadas jäätelö on ilmainen. Ingman Sun Ice. Ingman Sun Ice.” Siinäkin oli melko nykivä ja heppoinen melodia, mutta tarpeeksi usein toistuessaan mieleenpainuva.

Siinäpä sitä on muisteltavaa. Mainittakoon, että osaan myös luetella kaikki suomen kielen 21 indefiniittipronominia (joka, jokainen, joku…), koska rytmitin ne mieleeni tietyllä tavalla. Hoilotin itselleni muistiin myös elokuvalippujen varausnumeron joskus vuoden 2003 aikoihin – se oli 85189. Joskus mietin, mitä jos vanhemmiten sortuu johonkin muistisairauteen. On sitten hoitohenkilökunnalla hilpeää, kun asiakkaan ainoana ulosantina ovat kymmeniä vuosia vanhat mainoslällätykset. Luultavasti siinä vaiheessa EU on jo kieltänyt sinapin, Stiga on siirtynyt valmistamaan jotain ihan muuta kuin ruohonleikkureita (jos ruohoakaan enää on), Serena on purettu vesivahinkojen takia eikä kukaan tavallinen tallaaja enää muista Suomen edellisvuosituhantista rahayksikköä. Saakohan silloin sakkoa, jos laulaa Olvi-mainosta, vai pidetäänkö sitä jo arvokkaana kansanperinteenä? Toisaalta paljonko sitä dementikkona edes välittää enää?