Vaskiviikon puutteessa

Konserttiarvio. Smile – suu messingille -konsertti Brahe-salissa 25.7.2020. Jouko Harjanne, trumpetti. Marko Hilpo, piano.

Lieksan vaskiviikon peruuntuminen koronan takia oli kova isku niin suomalaisille vaskimusiikin harrastajille kuin monille Lieksan alueen yrittäjillekin. Jo neljä vuosikymmentä vaskiviikko on houkutellut heinäkuun lopulla Suomen vaskipääkaupunkiin harrastajia ja ammattilaisia, suomalaisia ja ulkomaalaisia. Vaskiviikolla kohdataan vanhoja tuttuja ympäri maata ja tutustutaan uusiin ihmisiin matalalla kynnyksellä ilman hierarkkisia jakoja – aloittelijat voivat rohkeasti lähestyä huippuammattilaisia ja päätyä molempia osapuolia kiinnostavaan keskusteluun. Omaleimainen, yhteisöllinen tunnelma ottaa omakseen, joten ei ihme, että lukuisat ihmiset palaavat vuosi vuoden jälkeen kaupunkiin, jonka keskustassa on vaskiviikon päivinä lähes mahdoton kulkea kuulematta soittoa. Huhtikuun lopussa tullut uutinen tapahtuman jäämisestä väliin tänä vuonna oli intohimoisille vaski-ihmisille valtava pettymys.

Festivaalin peruuntumisesta huolimatta tapahtuman taiteellinen johtajana jo vuosikaudet toiminut trumpetisti Jouko Harjanne saapui Lieksaan konsertoimaan yhdessä pianisti Marko Hilpon kanssa, joka niin ikään on jo vakiintunut vaskiviikon kävijä. Noin tunnin mittaisessa viihdepainotteisessa konsertissa kuultiin pääasiassa elokuva- ja musikaalisävelmiä sekä suomalaisille tuttuja iskelmiä. Koronavarotoimena vain puolet noin neljäsataa istuinta käsittävän salin paikoista oli myynnissä, mutta turvavälit huomioidenkin yleisöä olisi mahtunut paikalle huomattavasti enemmän, sillä konserttiin saapui lopulta ainoastaan viitisenkymmentä kuulijaa. Yleisö koostui enimmäkseen paikallisista, mutta löytyi joukosta muutama vannoutunut ulkopaikkakuntalainen vaskiviikkovieraskin. Jos harmillisen vähäisessä konserttivieraiden määrässä haluaa jonkin positiivisen puolen mieltää, voi sellaiseksi tulkita tilaisuuden lähes intiimin tunnelman.

Ohjelmistossa suomalaista sielunmaisemaa riipaisivat erityisesti sellaiset melankolisella häivähdyksellä silatut kappaleet kuin Rakovalkealla ja Täällä Pohjantähden alla. Romantiikannälkää tyydyttivät muun muassa vanhoista Suomi-filmeistä tunnetuksi tulleet Kaj Chydeniuksen Nuoruustango ja Nils-Eric Fougstedtin Romanssi; jälkimmäinenhän voitti Ilta-Sanomien kaikkien aikojen rakkauslaulu -äänestyksen. Voimakkaana, kuohuvana tulkintana järisytti Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maija kiehtovine tahtijakoineen. Tuoreempaa kotimaista tarjosi Baddingin Valot, joka käännöksenä niitti suosiota myös Japanissa. Kansainvälisiä menestysmusikaaleja ja -elokuvia puolestaan edustivat muun muassa konsertin avannut Les Miserables -sikermä ja Charlie Chaplinin itsensä säveltämä teema elokuvasta Nykyaika.

Musikaalikonserttia olisi haastavaa toteuttaa ilman Andrew Lloyd Webberin musiikkia, joten kaksi säveltäjän kappaletta kuultiin nytkin. Hilpon soolotulkintana saatiin nauttia Cats-musikaalin hittikappaleesta Memory, jonka herkkä, lyyrinen, pateettista hipova melodia vie mennessään ja sallii esittäjällekin mahdollisuuden eläytymiseen. Memoryn jälkeen luvattiin Webberin ehkä toiseksi suurin hitti. Allekirjoittaneelle tuli ensimmäisenä mieleen joko Oopperan kummitus tai Jesus Christ Superstar, mutta ilmoille kajahtikin Edita-musikaalin tunnetuin laulu Et itkeä saa Argentiina, joka toimi Harjanteen trumpettitulkintana erinomaisesti.

Harjanteen ja Hilpon yhteistyön lähes saumatonta hienopiirteisyyttä saattoi vain ihailla. Taiteilijoita kurittanut pitkä koronakevät oli tosin jättänyt oman leimansa Harjanteen esiintymiskuntoon, sillä tarkka korva huomasi muutamia kertoja toistuneen äänenaloitusvaikeuden erityisesti fraasien alussa. Soittimen luontaisen haastavuuden huomioon ottaen tämän saattaa antaa anteeksi, etenkin kun musiikin virtaavuus ei päässyt häiriintymään – tutut teemat soljuivat ilmoille kirkkaina ja ilmeikkäinä ja yksin jo sointivärit olisivat riittäneet nautinnon lähteeksi. Opetetaanhan sitä paitsi jo aloitteleville muusikoille, että viimeinen ääni on tärkeämpi kuin ensimmäinen, ja korkeaäänisen vaskipuhaltimen soittajalle tunnin mittainen konsertti on melkoinen maraton. Siksi konsertissa kuultiin myös kaksi pianosoolokappaletta, jo mainittu Memory ja sen lisäksi ohjelman klassisin osuus, Edvard Griegin Kevät, jonka myötä solistit latasivat toiveensa ensi kevääseen ja kesään, joka toivottavasti on kaikille musiikinystäville antoisampi. Joka tapauksessa Harjanteen ja Hilpon konsertti oli hieno ele lieksalaisille ja vaskiviikolle, eikä pelkästään ele – konserttiohjelma oli hyvin harkittu ja ammattitaitoisten muusikoiden vivahteikasta, puhdasta ja tunteikasta soittoa kuunteli mielihyvin.

Yllätyksetöntä nostalgiaa

Konserttiarvio. Hexit-kiertue Tampere-talossa 10.12.1019.

Pitkän ja ansiokkaan uran tehnyt Hector jättää estradit taakseen kunniakkaasti, mutta varman päälle pelaten: Hectorin asemassa olevalta artistilta olisi odottanut jäähyväiskiertueen suhteen rohkeampia irtiottoja. Nyt ohjelma perustui yli 90-prosenttisesti kolmen edellisen kiertueen antiin, ja kappaleiden sovituksetkin vaikuttivat pysyneen samoina. Uran viimeisellä lavakiertueella olisi ollut mielekästä luoda kattava retrospektiivi kautta albumituotannon, mutta lukuisat albumit ja aikakaudet jäivät täysin vaille edustusta. Esimerkiksi 2014 ilmestyneeltä Hauras-albumilta ei tällä kertaa kuultu mitään, kuten ei lukuisilta 1980-luvun albumeiltakaan. Mikä vielä omituisempaa, viime vuonna julkaistu joululevy oli unohdettu kokonaan, vaikka kiertueen ajankohta olisi ollut mitä otollisin Hectorin omille joululauluille.

Syksyllä Hector kertoi Arto Nybergin haastattelussa pyrkineensä poimimaan ohjelmaan myös aiemmin livenä esittämättömiä laulujaan. Näitä olisi saanut olla useampikin, sillä nyt mukaan olivat mahtuneet vain Olet lehdetön puu ja Velisurmaaja. Edellämainittu kuultiin hienona, tunteikkaana ja kypsyneenä tulkintana, mutta folkia ja raskasta rockia yhdistelevä Velisurmaaja lukeutui suorastaan konsertin tähtihetkiin ja harvoihin yllätyselementteihin. Tuttua ja kaiketi lähes pakon sanelemaa, joskin myös toimivaksi testattua Hector-konserttimateriaalia edustivat muun muassa Asfalttiprinssi, Kaikki tahtoo rakastaa, Mandoliinimies, Kuningatar ja Olen nielaissut kuun. Listan viimeinen virallinen laulu oli ikoninen, aavistuksen melankolinen Lumi teki enkelin eteiseen. Encore-kappaleen suhteen mielikuvitus oli loppunut kesken, sillä Yhtenä iltana kuultiin illan viimeisenä myös kahden vuoden takaisella kiertueella. Sama oli myös lauluun Kuunnellaan vain taivasta (uusin laulu koko konsertissa muuten, yksi harvoista vuosituhannella ilmestyneistä) ympätty vitsi, jossa kohdassa ”onko kaikki hyvin USA?” bändi piti kenraalitauon, kun taustakankaalle heijastettiin Donald Trumpin kuva – oivallus, joka nauratti enemmän ensimmäisellä kerralla vuonna 2017.

Tietyt tekniset kömmähdyksetkin häiritsivät Tampere-talon konserttielämystä joissain määrin. Äänentoiston ja balanssien kanssa ilmeni ongelmia, jotka aiheeseen perehtymätönkin huomasi. Ulkomusiikillisista tekijöistä mainittakoon lavan taustalla näytetty videomateriaali, joka kärsi siitä, ettei valkokangas ollut yhtenäinen kuten aiemmilla stadion-kiertueilla, vaan jaettu kolmeen erilliseen osaan. Tällä kertaa lavaa ei myöskään kuvattu reaaliajassa niin, että artistin ja bändin olisi voinut nähdä lähikuvassa isolla kankaalla.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli siis Hectorin edellisiin kiertueisiin verrattuna latteampi. Hector-fanille on kova paikka myöntää, ettei suosikin konsertti ollutkaan häikäisevä, suurenmoinen spektaakkeli, vaan ihan vain mukava keikka. Varsinkin, kun seuraavaa ei ehkä tulekaan enää. Totuus on kuitenkin, että Hexit-kiertueen ohjelma oli valtaosiltaan viimeisten viiden vuoden kiertueista koottu copy-paste–kollaasi. Hectorin edellisiin kiertueisiin sisältynyt huikea, värähdyttävä Vanhan kirkon puisto komeine instumentaaliosioineen oli nyt jätetty pois, mikä tuotti pettymyksen allekirjoittaneelle. Vahva tulkinta Herra Mirandoksesta Esa Kotilaisen nostalgisine syntetisaattorisaundeineen lohdutti sentään hieman.

Ei voi sanoa, että konserttikokemus olisi huono ollut. Se olisi vain kaivannut sitä jotain vaikeasti määriteltävää imua ja flow-tilaa, jota edelliset kiertueet tarjosivat. Vanhat tutut kiertueklassikot irtosivat varmalla ja vakaalla otteella, eikä uran alkuvaiheen suurissa hiteissä toki mitään vikaa ole, mutta jäähyväiskiertueella olisi voinut mennä vielä astetta pidemmälle viime vuosiin verrattuna ja repäistä rohkeasti myös vähemmälle huomiolle jääneitä tai kauemmas takavuosien kiertueille unohdettuja lauluja vielä kerran päivänvaloon. Myös taustakankaalle heijastetun kuva- ja videomateriaalin suhteen olisi kaivannut omaperäisempää ja kunnianhimoisempaa otetta. Nyt tarjolla ei ollut juuri mitään yllättävää, vaan kokonaisuus oli harmillisen ennalta-arvattava.

Muhkealla asenteella

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 11.4.2019. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Iveta Apkalna, urut. Guilmant – Beethoven.

Konsertin tavallisesta kaavasta poiketen lähdettiin tällä kertaa liikkeelle suoraan illan sooloteoksesta, joka oli poikkeuksellinen myös itse soolosoittimen suhteen: Urkujen rooli soolosoittimena on siitä erikoinen, että soittimen lukuisat äänikerrat vastaavat kokonaista sinfoniaorkesteria. Tavallisen konserton sijaan kyse on siis tavallaan kahden orkesterin vuorovaikutuksesta. Teoksena oli ranskalaisen romantiikan ajan säveltäjä Alexandre Guilmantin ensimmäinen sinfonia uruille ja orkesterille, joskin teosta sen kolmiosaisen ja solistisen luonteen perusteella tekisi oikeastaan mieli kutsua konsertoksi.

Teos käynnistyy jykevällä urkusoololla. Orkesterin liittyessä vastaamaan urkujen esittelemiin teemoihin tunnelma on kuin klassisesta vampyyrikauhuelokuvasta. Muhkea soundi ja uhkaavat teemat eivät ole mitään pikkusievää ranskalaista hienostelua tai utuista impressionismia, vaan kyse on tällä kertaa jostain todella isosta. Soololla on merkittävä vetovastuu, sillä siitä kumpuavat oleelliset teemat, joita orkesteri seurailee, matkii ja kommentoi. Meno on alusta lähtien yhtä muhkeaa ja vakuuttavaa kuin Saint-Saensin urkusinfoniana tunnetun kolmannen sinfonian finaaliosassa. Vastapainona järeälle vaaran tunnulle urkujen keveämmät kohdat kuulostavat leikkisästi hieman posetiivimaisilta. Toisen osan alussa orkesteri antaa jälleen urkujen aloittaa. Tällä kertaa tunnelma on harras ja levollinen. Hiljalleen keinuva aihe muistuttaa myrskyisää ensimmäistä osaa enemmän uruille tyypilliseltä kirkkomusiikilta. Viulusoolo luo välissä kirkkautta muutoin pitkälinjaiseen, muhevaan, lämpimän uppouttavaan urkujen sointuliikkeeseen. Finaaliosassa palataan ensimmäisen osan kiihkeään tematiikkaan. Urkusoolon villiyttä tyynnyttelee rauhallinen orkesteri, kunnes osat äkkiä vaihtuvat jousten alkaessa tempoilla äkäisinä ja levottomina urkujen asettuessa pitkämielisempään aiheeseen. Lopulta sekä orkesteri että solisti yltyvät vimmaan, jonka seurauksena musiikki muuttuu hetki hetkeltä paksummaksi ja jylhemmäksi. Vaskien ja lautasten myötä nousee täysi rytinä ja loppuhuipennus on valmis.

Slobodenioukin ohjaileman suuren orkesterin ja Apkalnan taiturillisesti käsittelemien urkujen yhteissoundi oli täyteläinen ja lämmin jopa hiljaisemmissa ja kudokseltaan väljemmissäkin paikoissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta suuressa orkestraatiossa oli perheenjäseniinsä nähden pienikokoinen ranskantuuba, jota ei edes musiikkitieteilijä usein tapaa; ikävä kyllä tuttavuus jäi tälläkin kertaa hyvin pinnalliseksi, koska soitinta oli vaikea erottaa massiivisista huippukohdista, jotka olivat sen ainoat esiintymispaikat. Vaikuttavan urkusinfonian komea tulkinta imi tehokkaasti mukaansa niin, että urkuja kaipaisi orkesterin seuraksi useamminkin. Apkalna kirvoitti yleisöltä niin innostuneen vastaanoton, että sai suosionosoitusten säestämänä kiivetä urkuparvelle vielä uudelleen. Encorekappale alkoi ylä-äänten harppumaisella helinällä, jonka ympärille muu teos vähitellen kasvoi. Musiikki kypsyi matalilla äänillä, jotka versoivat toistuvan, nopean, korkean aiheen ympärille koko ajan matalammalle pyrkien. Kappaleen lopussa urkujen bassokerrat olivat jo sen verran tehokkaasti käytössä, ettei paljosta puuttunut ennen kuin murinan olisi tuntenut lattian tärinänä jalkapohjien alla.

Konsertin toisen puolikkaan muodosti Beethovenin kahdeksas sinfonia, jonka erikoisuutena on hitaan osan puuttuminen. Avausosa on eloisa ja leikkisä klassismin tyyliin, mutta muhkea jousisto tuo mukaan kaivattua syvyyttä. Vilkas, lyhytjänteinen pääteema painottaa sanomaansa, mutta tekee sen iloisen kepeästi. Musiikki säntäilee innokkaasti ympäriinsä, joskaan ei mainittavammin kehity. Vuodenajan mukaisesti sai sellaisen vaikutelman kuin ajatuksena olisi ollut kuvata sitä mielentilaa, joka tunnetaan sanoilla ”kevättä rinnassa”. Toisessa osassa jousiaihe pyrähtelee edestakaisin puhaltimien tahdittaessa sitä kepeän humoristisella pöt-pöt-rytmillä. Puhaltimet ja jouset käyvät vuoropuhelua, joka päätyy nopeuskilpailulopetukseen. Kolmas osa tuntuu tematiikaltaan pitkälti klassiselta, mutta siihen tuo hieman vaihtelua käyrätorvien huomionvangitseva soolo. Trumpettiaihe tiedottaa jonkun tärkeän saapumisesta juhliin, jolloin muu pöhinä hiljenee hieman. Sitten ollaankin jo finaalissa, jonka avaa viulujen odottavan oloinen teema. Muiden soitinten liittyessä mukaan alkaa tapahtua ja kiireellä sittenkin. Yhtäkkiä touhotus hiljenee ja orkesterin keskuudessa käy kiivas, kyselevä kuiskinta. Täysi meno saavutetaan taas, kunnes uudelleen hiljenee. Viulujen keskinäisen kuiskuttelun katkaisee sellojen ja kontrabassojen ärähdys. Sen jälkeen kommunikaatiossa on pientä kireyttä, mikä ilmenee pääteeman tiukempisävyisenä käväisynä. Sopusointu palaa, mutta katkeaa kenraalitaukoon, jota seuraa vielä loppunostatus. Kaikkineen kahdeksannessa sinfoniassa yhdistyvät klassismin kepeys ja romantiikan muhkeus. Beethovenin viidestä viimeisestä sinfoniasta tämä lienee hilpein ja valoisin – voi suorastaan ihmetellä, että sen sävelsi synnynnäisen kupan takia jo kuuroutunut ja muutoinkin sairas mies. Kahdeksannessa sinfoniassa ei esiinny suurempia konflikteja. Sen voisikin mieltää helpon elämän optimismisinfoniaksi.

Salongeista sademetsiin

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 21.2.2019. Klaus Mäkelä, kapellimestari. Barry Douglas, piano. Zinajev – Schumann – Melartin – Lopez.

Helmikuisen konsertti-illan aloitti Sauli Zinojevin varsin tuore teos Batteria (2016), jonka syntyyn ovat vaikuttaneet Pariisin, Brysselin ja Nizzan terrori-iskut. Säveltäjän mukaan kyse ei kuitenkaan ole poliittisesta kannanotosta, vaan puhtaasti ihmiseltä toiselle ja itse elämälle omistetusta taiteesta. Batteria jyrähtää käyntiin isona ja uhkaavana. Alun intensiteetin tyynnyttyäkin vaaran tunne jää väreilemään ja vellomaan, kunnes uusi tyrsky murtuu taas voimalla. Rauhallisemmissakaan kohdin sävelkieli ei juuri kirkastu, vaan tumma tunnelma säilyy. Lyömäsoitinten orientaalityylinen sointiaihe nostattaa musiikillisen pyörteen, jossa lyhyet aiheet kertautuvat kaikuina eri puolilla orkesteria, kunnes jälleen pamahtaa. Vaikuttava, puhutteleva teos päättyy yhtä yllättäen kuin alkaakin jättäen kuulijan pohdittavaksi erilaisia kysymyksiä.

Illan solistikappaleena kuultiin Schumannin pianokonsertto, jonka kadehdittavalla vaivattomuuden vaikutelmalla tulkitsi Barry Douglas. Säveltäjän tuotantoa tunteva tunnistaa konserton ensitahdeista lähtien Schumanniksi; tunnusmerkillisenä voisi pitää tiettyä elämänkokemuksen kerryttämää pehmeää melankolisuutta, joka välittyy ilostakin. Musiikissa kuulee hetkittäin häivähdyksiä slaavilaisuudesta Tsaikovskin ja Rahmaninovin tapaan, mutta Schumannin tapauksessa kyse on todella vain häivähdyksestä – viittaus on hienostunut, eikä sävelkieleen sisälly vastaavaa raskasmielistä painokkuutta. Musiikki imee vahvasti huomion itseensä ilman minkäänlaista röyhkeyttä ja sitä kuuntelee kuin jonkun arvostetun, elämää nähneen viisaita oppeja. Iloisissa kohdissakin säilyy juhlallisuus ja maltti; melodiankaari ottaa kiirehtimättä oman aikansa itsetietoisena ja pakottomana, mutta samalla tärkeilemättömänä. Douglasin käsissä soolot lipuivat soljuvan vapautuneesti ja virkeästi pirskahdellen koskaan kuitenkaan hätiköimättä. Otteessa oli herkkyyttä, eläväisyyttä ja realistista katsantoa eli pateettisen puolelle ei varjopaikoissakaan lipsahdettu. Kautta linjan orkesteri ja solisti olivat hienosti sidoksissa toisiinsa. Onnistunut tulkinta teki kuuntelusta pakotonta ja helppoa, mutta samalla opettavaisen elämänmakuista. Samaa mieltä taisivat muutkin olla, sillä Douglas sai useiden aplodien jälkeen istahtaa uudelleen pianon ääreen: Encorena kuultiin Brahmsin pikkukappale, jonka tyyni tunnelma tarjosi hetken yksinäisille pohdinnoille.

Väliajan jälkeen vuorossa oli Erkki Melartinin viides sinfonia. Melartin oli Sibeliuksen aikalainen ja niin ikään kansallisromantikko, mutta toisin kuin Sibeliuksen Melartinin tuotanto unohtui säveltäjän kuoleman jälkeen pitkiksi ajoiksi; viidettä sinfoniaa ei puhtaaksikirjoitettu tai kustannettu ennen vuotta 2006, jolloin Erkki Melartin -seura tarttui hankkeeseen. Ainakin tällä kertaa Mäkelän tulkintana oli vetää kaikki neljä osaa niin kiinni toisiinsa, ettei rajojen määrittely tuntunut yksiselitteiseltä. Joka tapauksessa sinfonia alkaa siveän salonkikelpoisesti, kunnes puhallinsoittimet vaskien johdolla kajauttavat ilmoille kansantanssimaisen, sävyltään räikeähkön aiheen. Tämä keskieurooppalaisen hienostuneisuuden ja suomalaisen kansanperinteen vuorottelu ja yhdistely kantaakin läpi koko sinfonian – siinä yhdistyvät jylhät, juhlallisen vakuuttavat ainekset ja keveät, räikeät, kansanomaiset teemat. Erityisesti mieleen jäi kohta, jota hallitsee matalien jousien pizzicato. Siinä sellot ja kontrabassot aloittavat yksin aiheen, jonka päälle muut rakentavat varoen hiljaa hiipivän kulkunsa jättäytyäkseen jälleen pois, kunnes lopulta jäljelle jäävät vain kontrabassot tahtiaan hidastaen ja häipyen kuulumattomiin. Tätä seuraa herkkä, rauhallinen, tunnepitoinen viulusoolo, jonka käynnistämä teema paisuu dramaattiseksi; sitten pyörteilevät huilut herättävät kuuntelemaan jääneen orkesterin taas vauhtiin. Finaalissa kuullaan hyppelehtivä teema, joka muistuttaa pätkittäin Sibeliuksen Karelia-sarjaa ja palauttaa ensimmäisen osan tunnelmia. Hilpeän hyppelyn kanssa vuorottelee komea, mutta huonosti muistiin jäävä teema. Nämä kaksi fuusioituvat lopulta jousikentän myllerryksessä matalien vaskien jäsennellessä autoritäärisinä pitkiä linjoja.

Poikkeuksellisesti ohjelmaan oli kirjattu jotain vielä sinfonian jälkeenkin. Loppuhuipennuksena soi aikalaissäveltäjämme Jimmy Lopezin orkesteriteos Peru Negro (2012). Teos alkaa metsästystyylisellä käyrätorvifanfaarilla, johon trumpetti vastaa. Sitten alkaa jyristä ja myllertää, kunnes intensiteetti laskee jännittyneeksi hiljaisuudeksi. Pian esiin nousevat eksoottiset perkussiosoittimet, joiden antaman viitteen ansiosta patarumpujen kulku kuulostaa siltä kuin vesi tipahtelisi sademetsän puista pehmeään, muhevaan maahan. Lyömäsoittimien rooli teoksessa on oleellinen, ja omassa soolopaikassaan ne vangitsevat huomion täysin painaessaan täydellä höyryllä rytmikkäästi eteenpäin kainostelemattoman ristiriitaisina keskenään – kokemus käy suorastaan fyysiseksi. Alun vaskiaiheiden kajahtaessa uudelleen musiikin monenlaista elämää kuhiseva aines kesyyntyy jälleen hieman; käyrätorvi paimentaa kaiken yhteen. Sitten bassopasuuna kajauttaa itsevarmasti röhisevän soolon, joka muiden yhtyessä siihen kääntyykin riehakkaaksi sambarytmiksi. Kulmikas, rohkea, elinvoimainen ja rytmikäs teos huipentuu useisiin jykeviin pamauksiin. Sääliksi kävi niitä, jotka poistuivat heti sinfonian loputtua, niin riemastuttavaa kuultavaa on Peru Negro.

Kyynikkomaisterin valitus V

Väitetään, että Suomessa terveydenhoito on maailman huippuluokkaa. Kyynikkomaisteri ihmettelee, ketkä sitä sitten oikeastaan saavat: Hoitotakuusta huolimatta poliklinikkajonot ovat laittoman pitkiä. Monilla paikkakunnilla terveyskeskuksesta ei saa minkäänlaista aikaa yli kuukauteen, joten päivystykset ruuhkautuvat tapauksista, jotka kuuluisi hoitaa muualla. Niin yleis- kuin erikoislääkäritkin vähättelevät tai ihmettelevät sormi suussa potilaiden vaivoja, kunnes hoito on myöhäistä tai ainakin huomattavasti hankalampaa ja kalliimpaa. Asiointimaksut ovat kymmenessä vuodessa tuplaantuneet, mutta palvelun paranemisena se ei tunnu. Hoito voi joillain mittareilla ollakin laadukasta, mutta siihen pitäisi ensin päästä, mikä ei niin yksinkertaista olekaan. Joskus tuntuu, että oikeaa hoitoa oikeaan aikaan saavat vain ambulanssilla saapuvat hätätilapotilaat, synnyttäjät ja jotkut syöpäpotilaat. Muista ei sitten tarvitsekaan välittää ja ihmisarvoisen kohtelun voi unohtaa monin paikoin, jollei turvaudu yksityissektoriin. Todellinen valinnanvapaus on vielä kaukainen haave.

Sairauspäivärahaa saa enimmillään 300 päivää eli noin vuoden. Se on monia sairauksia, niiden selvittelyä, hoitoa ja kuntoutumista ajatellen varsin lyhyt aika. Laki hoitotakuusta vaatii erikoissairaanhoitoa järjestämään tarvittavan arviokäynnin ja tutkimukset kolmessa kuukaudessa lähetteen saapumisesta ja tarpeelliseksi katsottu hoito on järjestettävä kuudessa kuukaudessa. Vaikka lakia noudatettaisiinkin, kuluu lähetteestä helposti 9 kuukautta jo esimerkiksi leikkaukseen pääsyyn. Entäs toipumisaika, mahdolliset komplikaatiot, useiden toimenpiteiden tarve…?

Näinkin sitä paitsi vain, jos lakia noudatetaan. Kyynikkomaisteri itse jonotti vuosien 2017–2018 välillä yhtä poliklinikkakäyntiä 7,5 kuukautta ja tällä hetkellä puolestaan on takana yli 5 kuukautta toisessa jonossa, eikä ajasta tietoakaan. Kyse on eri sairaanhoitopiireistä (valinnanvapautta kun on käytetty), mutta yhtä heikkoa on taso kummassakin. Minkäs tekee, kun laillinen odotuaika ohittuu? Voi ottaa yhteyttä potilasasiamieheen. Esimerkki 1: Potilasasiamiehelle lähetetystä sähköpostista seurasi 1,5 kuukauden odotus ennen kuin minkäänlaista vastausta kuului. Sitten mainittu henkilö soitti potilaan puolesta poliklinikalle, kyseli jonosta, soitti taas potilaalle, kertoi käynnin arvioidun toteutumiskuukauden ja kehotti laatimaan valituksen vasta toteutuneen käynnin jälkeen, mikäli siitäkin olisi valittamista. Millään tavoin potilasasiamies ei siis edistänyt asiaa. Käynnistä sitten lopulta löytyi muutakin valitettavaa kuin jonon pituus ja palautepalveluun lähti kitkerähkö tekstinpätkä. Jonkin ajan kuluttua tuli kirjeitse vastine osaston ylilääkäriltä: Leipääntynyt pahoittelu, jossa todettiin jonon olevan ylipitkä lääkäripulan takia. Toista valituksen aihetta ei edes otettu tosissaan. Esimerkkitapaus 2: Lähetteen jälkeen odotusajaksi ilmoitettiin 3–5 kuukautta. Kun kolme kuukautta alkoi tulla täyteen ja yksiköstä tiedusteli aikaa puhelimitse, tylynpuoleinen naisihminen tiuskaisi jonon mitaksi nyt 5–6 kk. Oudosti toiminta siis vaikuttaa hidastuvan koko ajan. Sähköpostiyhteys potilasasiamieheen johti vain ohjeeseen, kuinka voi laatia muistutuksen. Tehdyn muistutuksen seurauksena saapui ylilääkärin kirjallinen vastine: Hädin tuskin lattean pahoittelun sisältävä kirjelmä, joka vain totesi yksikön tänä syksynä ”tilapäisesti” ruuhkautuneen ja jossa kautta rantain syytettiin potilasta siitä, ettei tämä ollut ottanut vastaan kahta päivää etukäteen tyrkytettyä peruutusaikaa (muun muassa koska samalle päivälle oli jo edellisellä viikolla varattu yleislääkäriaika akuutin asian takia).

Lain mukaan sairaalan, joka ei hoitotakuuta määräajassa pysty täyttämään, kuuluisi tarjota potilaalle mahdollisuus päästä joko toiseen sairaalaan tai yksityissektorille. Lain valvonta on selvästi retuperällä, koska jonot ovat helposti tuplamittaisia sallituista, eikä odottajalle vaihtoehtoa tarjota. Tilanne on ilmeisesti siis sote-yhtymän kannalta sellainen, että kiekkopaikalla voi pysäköidä moninkertaisesti yli sallitun ajan, koska pysäköinninvalvontaa ei ole eikä siten pelkoa sakoista.

Kun pelkät poliklinikkajonot siis ovat tätä lajia, noin vuoden sairauspäivärahakausi hujahtaa ohi ennen kuin mitään varsinaista hoitoa on saanut; hyvä jos edes ensiarvioon päässyt. Jos äitiyspoliklinikat ja synnytysosastot toimisivat yhtä tehottomasti, pitäisi raskaaksi hankkiutuminen suunnitella ainakin vuotta etukäteen. Pohtia sopii myös, mitä hyötyä oikeastaan on potilasasiamiehistä. Ohjeet muistutuksen tekemiseen, potilaan oikeudet ja muun vastaavan tiedon löytää sote-yhtymien nettisivuiltakin. Potilasasiamiehellähän on itse asiassa oma lehmä ojassa, koska palkan maksaa sairaanhoitopiiri. Vaan nytpä kyynikkomaisteri paljastaa vinkin, jota sote-yhtymät eivät sivuilleen laita: Jos hoitotakuu ei täyty, voi tehdä kantelun aluehallintovirastoon. Toisin kuin sairaanhoitopiireille, jotka edelleen haluavat kaiken virallisen (esim. muistutukset) viimevuosituhantiseen tapaan paperipostina, voi aluehallintovirastolle lähettää viestin suojatulla sähköpostiyhteydellä.

Kun sairauspäivärahakausi loppuu, mutta sairaus/työkyvyttömyys jatkuu, voi hakea määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä eli kuntoutustukea. Paha vain, ettei sitä juuri kenellekään alle 60-vuotiaalle ainakaan fyysisen sairauden takia myönnetä. Etuuskäsittelijä ja vakuutuslääkäri huolehtivat eläkelaitoksen, eivät hakijan edusta. Niinpä yhdessä yössä tapahtuu paperilla ihmeparantuminen, kun vuoden täysin työkyvyttömänä olleen toimintakyky on potilasta koskaan tapaamattoman lääkärin mielestä yhtäkkiä tyydyttävä riittävän ansion hankkimiseen. Eettiseltä kannalta vaikuttaa maallikkojärjellä ajateltuna varsin arveluttavalta, että ”asiantuntijalääkäri” saa näin helposti jyrätä potilaan oikeasti tuntevan kollegansa mielipiteen, jonka perusteella lausunto työkyvyttömyydestä on laadittu. Potilaan omaa kuvausta kukaan tuskin edes lukee, vaikka se hakemukseen kirjataankin.

Tiedossa on, että moni kuntoutustukea saava jää pysyvästi työkyvyttömyyseläkkeelle. On myös niin, että työkyvyttömyyseläkkeistä valtaosa myönnetään mielenterveyssyistä. Kyynikkomaisteri samaistuu Duodecim-lehdestä syksyllä lukemaansa lääkäri Jussi Huttusen aihetta käsittelevään kolumniin, jossa arvovaltainen asiantuntijakirjoittaja pitää syynä sitä, että fyysisesti sairaat lopulta masentuvat hakemus- ja valituskierteessä. Ihan kuin itse pitkäaikaissairaus ei jo lannistaisi, pitää järjestelmä vielä huolen siitä, että varmasti masentuu. Maisteri epäilee, että näin vain luodaan monisairaita, jotka asianmukaisella hoidolla, toipumisajalla ja myönnetyllä tuella voisivat parissa vuodessa jopa toipua fyysisestä vaivastaan jotenkin työkykyisiksi, mutta kun sairauden kärsimisen lisäksi joutuu kamppailemaan perustoimeentulostakin, voi taisteluväsymys iskeä. Tuskin se fyysinen vaivakaan kunnolla paranee, jos koko elämänhalu katoaa. Jossain on vikaa, kun järjestelmä tietoisesti pyrkii vetämään ihmiseltä maton alta. Hiljattain uutisoitiin, että nuorista jo jopa neljäsosa kärsii jostain mielenterveyden häiriöstä. Kuinkahan moni näistä päätyykään vielä työkyvyttömyyseläkkeelle? Pian ei löydy enää eläkkeille maksajia, eikä mikään määrä mielenterveyskampanjoita riitä, kun fyysisesti sairaidenkin keskeneräinen toipuminen kyseenalaistetaan mielenterveyden kustannuksella. Säästöä haetaan, mutta kallimmaksi tulee loppujen lopuksi.

Jos sattuu olemaan ennen sairastumista työtön, joutuu sairauden pitkittyessä taas työttymyyspäivärahalle eli siitä vaan aktiivimallia täyttämään, vaikka jo kotoa poistuminen olisi vaikeaa syystä tai toisesta. Ei terve ruumis työtä kaipaa, toteaa vanha sananlasku, mutta sairaidenko nyt pitäisi saada Suomi nousuun? Työkyvyttömän tai osatyökykyisen onkin helppo (huomaa ironia) kilpailla avoimista paikoista terveiden työttömien kanssa, kun avoimia paikkoja on edelleen osapuilleen yksi neljää työtöntä kohti. Viimeistään tässä kilpailuasetelmassa alkaa vahvaluontoisempikin työkyvytön lannistua.

Koska sairauspäiväraha ei ole työmarkkinatukea kuin muutaman euron suurempi, olisi kohtuullista jo inhimillisen kärsimyksen hillitsemiseksi, että sairas oman lääkärin lausunnon perusteella hyväksyttäisiin edelleen työkyvyttömäksi myös 300 päivän jälkeen. Järkevää olisi siis venyttää sairauspäivärahan enimmäisaika esimerkiksi viiteen vuoteen, koska jollei siinä ajassa ole parantunut, lienee syytä myöntää tosiasiat ja työkyvyttömyyseläke. Niin ikään työttömien ja työkyvyttömien kiusaamisen sijaan huomio kannattaisi kiinnittää sairaanhoitopiireihin, jotka eivät laissa toiminnalleen määriteltyjä raameja noudata. Vaan milläpä sairaat ja työttömät mieltään osoittaisivat, kun eivät voi lakkoonkaan mennä.